Ajattelin jakaa perheemme herkuista helpon ja suht nopean kestosuosikin näin perjantain ja mansikka-ajan kunniaksi. Paksu ja täyteläinen pannukakku, noin 10 minuutin vaivalla (aktiivinen tekoaika). Tämän reseptin salaisuus on kookosmaito. Pannukakku ei valmiina varsinaisesti maistu kookokselle, mutta koostumus on ihanan pehmeä ja kermainen. Uunissa ollessaan kuplia pannarin päällä on niin isosti, että välillä pelottaa pysyykö pannari pellillä (60cm leveän uunin pellillä). Pysyy se. Ja lapset kurkkii uuniin aina ihan että wau.

Pidän tästä pannariohjeesta siksi, että siihen ei laiteta desitolkulla sokeria ja rasvaa.  Jos kookosmaitoa ei halua käyttää, voi sen korvata tavallisella maidolla. Silloin suosittelen käyttämään taikinassa punaista maitoa. Pannari on silloinkin ihan hyvä, mutta omasta mielestäni silloin siitä puuttuu sitä jotakin, eli kookosmaito. Resepti on itse hiomani timantti <3 Tämä ei ole koskaan Heidixin keittiössä epäonnistunut ja uskon että sinäkään et voi epäonnistua tämän pannarin kanssa. Kunhan sen muistaa ottaa ajallaan uunista pois.

Aineet:

2dl kookosmaitoa

8dl maitoa (kevytmaito ok)

5dl vehnäjauhoja

1/2dl sokeria

1 tl suolaa

(0,5tl-1tl vaniljasokeria)

5 munaa

Ohje:

Sekoita ensin kuivat aineet ja maidot keskenään. Lisää viimeisenä munat ja sekoita.

Pannaritaikinassa suositellaan yleensä taikinan turvotusta vähintään n. 30 min ennen paistamista. Itse laitan uunin kuumenemaan siinä vaiheessa, kun taikina on valmis ja annan taikinan turvota uunin kuumenemisen ajan, eli noin 10-15min, toimii vallan mainiosti noinkin.

Kaada taikina pellille leivinpaperin päälle. Pannarin päälle voi halutessaan laittaa voi nokareita juuri ennen uuniin laittoa.

Kypsennys:

Paista uunin keskiosassa 200 asteessa n. 30-40 min tai uunista riippuen, kunnes pinta on kauniin ruskea varsinkin pannarikuplien kohdalta ja reunoilta. Mitään tasaisen ruskeaa pannaria en ole ikinä saanut aikaiseksi.

Tarjoile pelkiltään tai haluamiesi lisukkeiden kera.

Herkullisia hetkiä!

-Heidix

Ps. Paina sydäntä jos tykkäät ohjeesta ja varsinkin jos olet saanut ohjeesta toimivia käytännön vinkkejä omaan keittiöösi. Autat näin muitakin reseptejä etsiviä, koska tämä ohje on ihan oikeasti hyvä. Kiitos 🙂

Jos valokuvaaminen harrastuksena kiinnostaa yhtään, suosittelen sitä harrastamaan. Äitinä kotona junnatessa valokuvaus on minulle eliksiiriä ja voin tehdä sitä lasten pyöriessä helmoissa. Voin myös päättää, että iskä hoitaa nyt vauvaa ja minä lähden kuvaamaan yksin vaikka männynkäpyjä metsään. Siis parhaimmillan to-del-la vapauttava harrastus.

Valokuvaus on kivaa ja yleisestikin yksi suosituimmista harrastuksista. Se on terapeuttista. Se voi olla myös ammatti ja työtä. Minusta on hienoa, että ihmiset  kuvaavat nykyään paljon.  Kännykkäkameratkin ovat kehittyneet tosi hyviksi, eikä välttämättä vaadita kallista kalustoa voidakseen tallentaa hetkensä laadukkaastikin.

Aloittaessani valokuvausharrastusta ja saadessani käteen ensimmäisen järkkärini halusin kuvata ihan kaikkea. Halusin kääntää valokuvauksessa jokaisen kiven ja kannon ja opiskella asiaa. Tätä oppimisen intoa riitti tiettyyn pisteeseen asti, sitten lopetin tietoisen tiedon hankinnan ja ilmeisesti tässä n. 10 vuoden jälkeen olen jämähtänyt tietylle tasolle ja se riittää tällä hetkellä minulle aivan mainiosti. Enkä kuvaa enää ihan kaikkea mikä liikkuu ja on liikkumatta. Eikä teknisesti oikein otetut kuvat ole minulle enää tavoite.

Ajan myötä minulle on selvinnyt oma luontainen kuvaamiseni genre. Mun juttu on ns. journalistinen valokuvaus. Minulla on synnynnäinen taipumus välittää kuvalla totuutta ilmiöistä ja ympärilläni tapahtuvista asioista sellaisena kuin ne ovat. Ihan tavallisia asioita. Vuodenajat ja niihin kuuluvat asiat. Kun lapselta lähti eka hammas, kahvihetki, muuten vain kaunis ilma, kun näen jotain uutta joka hämmentää minua, jokin asia joka tuntui tai näytti minusta hyvältä. Tai pahalta. Kuva herättää tunteita, minulla kuvaajana tunne herää ennen kuvaa. Spontaaneja kuvauskohteita ja kuvia, niistä minä tykkään. 

Muutava vuosi sitten irroitin itseni arjesta ja lähdin äitini kanssa kulttuurimatkalle Ranskaan. Lintukuvan nappasin Pariisissa Notre Damen nurkilta. Paikalla oli lintumies, joka ruokki tinttejä. En ollut koskaan ennen nähnyt omin silmin, että villit luontokappaleet lentävät niin luottavaisesti ihmisen kädelle syömään. Hetki oli minulle vaikuttava ja halusin sen ikuistaa.  Hyvä muisto.

Tämä lammas asusteli Kanarian Saarella vuoristokylässä.  Tapaamani lammas oli niin surusilmäinen, että olisin halunnut ottaa sen kotiin mukaan. Hänellä kuitenkin oli viereisessä karsinassa kavereita yllin kyllin ja hänen elämänsä oli oikein hyvää lampaan elämää, joten tyydyin pelkkään kuvaan lampaasta.

Paheeni valokuvauksessa on mustavalkokuvat. Pidän niistä kaikista eniten, mutta kun julkaisen niitä, pelkään joka kerta, että ne ovat muille tylsiä ja ihmiset kaipaavat kuviin värejä.

Vaikka rakastan valokuvaamista todella paljon, en haaveile valokuvaajan ammatista. Haluan pysyä spontaanina harrastekuvaajana niillä taidoilla jotka minulla on ja toteuttaa itseäni juuri silloin kun minulle itselleni sopii.  Kuvissa olevaa vesileimaa Heidi V. Photography käytin joitakin vuosia sitten. Enää en laita leimoja kuviin oikeastaan ollenkaan ja sukunimenkin ensimmäinen kirjain muuttui avioliiton myötä. Ottamieni kuvien oikeudet ovat minun, vaikkei kuvissa nimeäni luekaan.

Maailmaa ei voi eikä pidä harrastusmielessäkään koko ajan katsella linssin läpi. Jotkut hetket vain kannattaa ennemmin elää omin silmin. Monet tuskailee, etteivät ehdi instastooria päivittämään reissussa, no hei. Minusta sellainen arvomaailma on hyvä, jossa ensin eletään ja sitten kuvataan jos se tilanteeseen sopii. Ei ole itsekästä reissaamista, jos ei muille kerro koko ajan mitä tapahtuu. Ennemmin panostaa pariin hyvään ajatuksella otettuun kuvaan ja julkaisee ne vaikka myöhemmin tarinan kera. Se on ihan fine.

Hyviä ja leppeitä kuvaushetkiä,

Heidix