Päiväunipohdintoja
Pikku-R nukkuu vihdoinkin päivän toisia päiväunia. Vihdoinkin, sillä tovin ähellyksen ja sängynpäädyn paukutuksen jälkeen kävin kääntämässä hänet konttausasennosta selälleen. Yleensä nämä yritykset eivät pääty näinkään onnistuneesti, vaan puolen tunnin huudon jälkeen luovutan. Nyt sain syödä ruokani rauhassa lämpmänä. Ah, tätä arjen luksusta!
Täällä siis kirjoittelee 9 kuukauden ikäisen pojan äiti, uunituore vaimo ja hiljattain vanhaan omakotitaloon muuttanut, omaa itseänsä uudelleen etsivä nainen. Viimeisen vuoden aikana koko elämäni on heittänyt härän pyllyä. Suurin muutos on ollut tietysti äidiksitulo, joka ei käynytkään ihan niin käden käänteessä kuin olimme toivoneet. Vuoden yritykseen jälkeen olin jo heittänyt vauvatoiveet kankkulan kaivoon, kunnes pissin tikkuun kaksi viivaa. Oikeastaan kahteen tikkuun, koska en käsittänyt olevani oikeesti raskaana. Raskaus oli elämäni ihaninta aikaa, alkuväsymyksen ja ruokahaluttomuuden jälkeen… Ja niinä hetkinä, kun närästys korvensi kurkkua niin, että oksennus meinasi lentää ehkä 15 viimeistä viikkoa. Synnytys alkoi elokuvamaiseen tapaan vesien menolla, ja kestikin elämäni hirveimmät 30 tuntia. Pikku-R halusi ulos juuri vuoron vaihdon aikaan, kun olimme salissa kolmestaan kandin kanssa. Vaisu kaveri ei itkenyt lainkaan ulos tullessaan, joten meni ensipäivikseen teho-osastolle hakemaan vauhtia. Kenties hyvä, sillä enhän mä ollut vielä siinäkään vaiheessa yhtään valmis äitiyteen! En tiedä kuinka kauan siinä meni, ehken ole sitä vieläkään joka hetki. Olen sopeutunut siihen, että mulla onkin ensisijaisena hoidettavana itseni sijasta pieni puhekyvytön ja liikuntarajoitteinen (siis ryömivä) mini-ihminen, jota ilman en enää voisi enkä haluaisi elää.
Musta tuli myös vaimo syyskuussa. Käytännössä tämä ei muuttanut kuin mun sukunimen ja liudan kortteja lompakosta. Musta on ihanaa, että meidän perheellä on sama sukunimi. Mun mies on mun elämäni rakkaus. Tavattiin 5 vuotta sitten yhteisten kavereiden kautta. Ensitreffeista alkaen mulla on ollut tosi helppo ja luontevaa olla hänen kanssa, ja niin mun mies väitti papillekin ennen aamenta. Ollaan silti kuin yö ja päivä, ihan jo siksi, että ollaan eri sukupuolta. Mä olen myrskynmerkki ja mun mies on Naantalin aurinko. On meillä yhteistäkin, nimittäin huumori. Sen voimalla on pötkitty näinkin pitkälle.
Omakotitaloelämämme sai alkunsa keväällä, kun pakattiin ihanan 1920-luvun kivitalon nurkat ja siirryttiin kauemmas keskustasta vanhaan rintamamiestaloon. Ihan niin helppoa ei ollut 3 kuukauden ikäisen vauvan kanssa muuttaminen hissittömän talon 4. kerroksesta. Siinä meni miehillä 3 päivää. Mähän olin vaan kotona vauvan kanssa ja laitoin tavaroita paikoilleen. Hääjärjestelyjen ohessa jäi talohommat minimiin tältä kesältä, nurmikkoa leikattiin ja pensasaita saatiin pari viikkoa sitten leikattua loppuun. Ehkä ensi vuonna hoidetaan hommat paremmin, kun on aikaa! Vai onkohan? Tämänkin postauksen kirjottamiseen on mennyt 5 tuntia, eli yhden päiväunet, kaksi ruokailua, kylpyhetki, leikkimistä, sylittelyä ja nukkumaanmeno. Nyt alkaa mun oma aika, eli siivoan päivän sotkut ja räävin jääkaapin rippeistä iltapalaa!