Matkani äidiksi 10 kuukaudessa
Musta tuli äiti hieman reilu 10 kuukautta sitten. Olin ehtinyt aloittaa äitiysloman muutamaa viikkoa aikaisemmin. Olin buukannut päiväni ja viikkoni niin täyteen ohjelmaa, etten ehtinyt saatika halunnut ajatella, mitä tuleman pitää. Ensimmäinen päivä, jolle en ollut suunnitellut mitään oli sunnuntai, olin nukkunut hyvin ja pitkään. Olin aamulla vessassa jo pesemässä käsiä, kun lapsivedet menivät. Paniikihan siinä tuli. Olin lukenut kirjan synnytyksestä, jossa pääpointtina oli heittäytyä supistusten kipuaaltoihin. Niin justiinsa! Kertoo yhtä paljon ensisynnyttäjälle, kuin napatynkä lapsettomalle. Myöskään Yösyötöstä ja Minä en sitten muutu -kirjoista ei ollut apua pian koittavaan äitiyteen. Soitin synnärille, josta käskivät odotella, että vettä tulee kunnolla. En soittanut edes miehelleni, vaan päätin mennä pesemään hiukseni. Ennen kuin sain edes hanaa avattua lorahti kylpuhuoneen lattialle sellainen lätäkkö, että päätin soittaa siipallekin missä mennään. Hän tuli kesken työpäivän kotiin pakkaamaan sairaalakassia, jonka olin pyytänyt hänen tekemään jo viikkoja sitten. Oma kassini oli kyllä pakattu, mutta mies joutui silti odottamaan minua lähtöön.
Sairaalassa aika kului yhtä hitaasti kuin mummo suojatiellä. Onneksi mies oli sentään paikalla heti alusta, muuten vauvan pipon kutominen olisi voinut käydä tylsäksi. Mies lähti kotiin nukkumaan siinä vaiheessa iltaa, kun supistukset alkoivat käydä sietämättömiksi. Siinä vaiheessa päätin mennä pesemään hiukseni, vaikka kauan siinä meni, kun supistuskivut olivat viedä jalat alta. Nukkumisesta ei tullut mitään. Pyörin jumppapallon päällä horroksessa, se muka auttoi alkuun. Lopulta hoitaja tuli katsomaan vointiani, lähdimme käyrille. Vauvan sykkeet olivat koko illan tehneet porkkanoita, eli laskeneet aina supistusten tullessa. Nyt kuitenkin kätilö käski nopeasti rukousasentoon, ja siitä paareille ja mut kiidätettiin rystyset valkoisina synnytyssaliin. Salissa kaikki oli kuitenkin kunnossa. Soitin mieheni paikalle, joka oli juuri käynyt nukkumaan.
Synnytys kesti lapsivesien menosta noin 30 tuntia. Ponnistuksen tarve tuli juuri vuoronvaihdon aikaan, kun olimme salissa kolmestaan mieheni ja kandin kanssa. Saatiinhan sinne kätilökin paikalle. 1 h 40 min päästä olin äiti. Pikku-R ei rääkäissyt, naristeli vain. Sain hänet hetkeksi rinnalle. Hän tuntui niljakkaalta kuin avokadon kivi, yhtä pieni ja avuton. Pikku-R lähti isänsä kanssa tarkkailuun, ja palasi sieltä vain hetkeksi rinnalle. Kaksi ekaa vuorokautta pikku-R oli lasten teho-osastolla. Mun mies oli ollut synnytyksen jäljeen pikku-R:n kanssa siihen asti, että hänet vietiin teholle, jonne menimme häntä yhdessä katsomaan. Onneksi osasto oli ennestään tuttu, joten pystyin olemaan turvallisin mielin.
Seuraavana aamuna jännitti ihan älyttömästi mennä YKSIN katsomaan omaa lastani, vaikka hän tuntui omalta ja rakkaalta heti alusta lähtien. Omalla osastolla oli epämukavaa, tuntui kuin en kuuluisi joukkoon, ja katsoin kateellisena pyöreitä vatsoja. Unikaan ei tahtonut tulla seuraavana yönä, siinäpä sitä oli aikaa harjoitella maidon lypsämistä. Pää ei tahtonut pysyä perässä, sen verran vauhdikas ja dramaattinen kokemus oli. En tiedä olisiko alku ollut toisenlainen, jos olisimme päässeet heti vierihoitoon. Vierohoitoon päästessämme jännitti taas aivan törkeästi ennen kuin hoitaja toi peittoon käärityn paketin. Siinä kesti tuhottoman kauan. Kuuntelin kauhuissani, miten naapuripaikkojen äidit lepertelivät vauvoilleen ja imettivät niin tottunein ottein.
Aika osastolla meni hyvin. Päivisin kävi vieraita, ja jatkuva nälkä piti valppaana kuuntelemaan, koska seuraava ruokakärry tulee. Mieskin oli siellä sen minkä kykeni, mutta olisin kaivannut enemmän apua ja läsnäoloa häneltä. Se, että pakastimessa oli valmista makaronilaatikkoa tulevan viikon varalle, tuntui vähäpätöisemmältä kuin miehen tuki, mutta annoin miehen toohottaa. Yöt sen sijaan olivat pitkiä. Imetys ei sujunut, joten maitoa piti pumpata 20 minuttia per laaki seuraavaa syöttöä varten, joita oli kolmen tunnin välein. Kun imetysyrityksissä, ruiskulla syöttämisissä ja lisämaidon saamisessa meni parhaimmillaan toista tuntia, ei aikaa nukkumiseen juurikaan jäänyt. Kolmannen päivän hormonimyrskyt tähän päälle, ja oman pääni sisäinen kaaos oli valmis.
Kotona stressi helpotti, kun mies oli lähes jatkuvasti mun apuna. Hän kyllä piti omista harrastuksistaan niin hanakasti kiinni, että kyllä vitutti ankarasti. Siinä vaiheessa todellisuus iski päin kasvoja, uunituoreilla imettävillä äideillä ei ole omaa aikaa kuin minimaalisesti. Arki olisi ollut huomattavasti helpompaa, jos imetys olisi sujunut eikä olisi tarvinnut niiden tuntien yritysten jälkeen vielä pumpata 8-12 kertaa vuorokaudessa käsipumpulla. Alkuun mulla olikin todella kova stressi siitä, miten saan arjen pyöritettyä yksin miehen ollessa töissä, eikä olekaan ketään keittämässä pulloja, tekemässä ruokaa ja käymässä kaupassa. Hyvin siitä lopulta selvittiin, vaikka kaikki mun ”oma aika” pikku-R:n nukkuessa menikin maidon pumppausrumbaan ja itsensä ravitsemiseen. Imetyksestä luopuminen oli suuri helpotus, ja meille hyvä päätös, sillä pikku-R sai siitä huolimatta äidinmaitoa ja myös isä pystyi osallistumaan (yö)syöttöihin.
Olemme voittaneet vauva-arvonnassa mielestämme helpon lapsen. Pikku-R oli ensimmäiset 2 kuukautta iltaisin itkuinen, ja heräili kahdesti yössä. Kolmen kuukauden kohdalla hän nukkui ensimmäisen kokonaisen yönsä, hallelujah! Minähän jatkoin öisin siitä huolimatta pumppaamista 3-5h välein. Pikku-R:n ollessa kolme kuukautta muutimme, jonka jälkeen hän on alkoi nukkua lähes kaikki yöt putkeen, varmasti koska oma päivärytmimme vakiintui. Seuraavien kuukausien muistikuvat ovatkin vähän sumeita. Silloin alkoi häiden hektinen suunnittelu, ja maitorumban lopettelu sai aikaan hormonimuutoksia, jotka vaikuttivat sekä mielialaani että nukkumiseeni. Muistan nököttäneeni lähes kaikki kesäpäivät vauvan kanssa olohuoneen lattialla, jossa hän silloin vietti enimmän hereilläoloaikainsa. Muistan kiikuttaneeni häntä yläkertaan nukkumaan lähemmäs kymmenen kertaa päivässä, koska hän nukkui niin lyhyitä pätkiä. Äitiyspakkauslaatikko tuotiin sohvalle toimittamaan päiväunisängyn virkaa, mutta sekään ei unta parantanut. Parvekevaunut ja viileämmät ilmat olivat päiviemme pelastus. Yöt sen sijaan jatkuivat helvetillisinä mulla, pojat kyllä nukkuivat yönsä hyvin.
Häiden jälkeen alkoi arki, ja oloni oli edelleen infernaalisen väsynyt ja saamaton, vaikka sain nukkua kellon ympäri miehen vapaapäivinä. Syyksi selvisi lopulta kilpirauhasen vajaatoiminta. Ilmeisesti raskauden ja imetyksen tuomat hormonimuutokset saivat aikaan tai ainakin pahensivat oireita. Kamala paska mutsi -fiilis tulee siitä, kun aamulla lapsen kanssa nouseminen tuottaa suuria vaikeuksia. Onneksi sain lääkityksen ennen kuin tämä asia ehti vaikuttaa enempää parisuhteeseemme ja lapsen kanssa olemiseen.
Äitiys on parasta, mitä mulle on tapahtunut, vaikka alkuun näin suuri elämän muutos oli mulle järkytys siitä huolimatta, että toivottu olikin. Se on myös elämäni haastavin duuni. Milloinkaan ei ole vielä tullut päivää tai ainakaan kahta peräkkäin, että voisin hurrata osaavani hommani, koska aina tulee joku uusi vaihe, jolloin hommat heittää härän pyllyä. Tämä on ollut mun tähän astinen matka äidiksi, enkä vaihtaisi siitä päivääkään. Odotan innolla mitä tulevaisuus tuo tullessaan.