Viikko vierähti ilman lapsia. Nyt ollaan taas viidestään.

Viime viikonloppuna yritin tehdä paljonkin ajatusjumppaa, jotta tämä viikko menisi hyvin. Olen yrittänyt toitottaa itselleni, että oloni ei tarvitse olla mahtava, pelkkä neutraali riittää kyllä vallan mainiosti.

En ikinä olisi arvannut uusperhe-elämän olevan näin vaikeaa. Tai siihen olin varautunut, että olen ilkeä äitipuoli, se on ihan fine. Mutta että kasvatuseroista tulisi näin paljon porua. 

En ikinä olisi arvannut, että nukkuminen on näin vaikeaa. Pienin ei osaa nukahtaa yksin, vanhemmallakin on vaikeuksia. Kaikkia pitää vähän nukuttaa.

Miltei joka yö joku vaeltaa makuuhuoneeseen kertomaan ettei saa unta.

Pienin huutaa sängyssä tai muuten vain pitää meteliä.

Itse olen todella herkkäuninen ja väsyneenä en siis missään nimessä ole hehkeimmilläni.

Olen miettinyt kauan tämä jatkuu, kauanko kestää, että lapset oppivat nukkumaan?

Siinä voi mennä vuosia.

Välillä mietin pitäisikö puuttua kasvatukseen enemmän. Välillä puutun, välillä en jaksa. Olisin tehnyt itse asiat niin eri tavalla. Tällä hetkellä tuntuu helpommalta hellittää ja purra hammasta – nämä lapset on nyt kasvatettu näin. Jos meille tulee joskus yhteinen, sen kanssa asiat menevät sitten eri tavalla. Enkä väitä, että minun tapani olisi oikea. Mutta se on erilainen.

Tuntuu kurjalta sanoa, mutta tällä hetkellä vain odotan, että mä viikko olisi ohi. Että tulisi viikonloppu, kun meillä on mieheni kanssa kivaa yhteistä tekemistä ja lapset ovat äidillään.

Mutta siihen olen nyt ainakin tyytyväinen, että nyt on neutraali olo. Tämä riittää nyt tähän hetkeen. 

Nyt on hyvä.