Olen elänyt uusperhe-elämää puolisen vuotta.

Olen kolmekymppinen, lapseton nainen.

Olen äitipuoli kolmelle pojalle. En tykkää sanasta äitipuoli, kutsun itseäni toiseksi aikuiseksi. 

Olen solmussa, siksi tämä blogi, nyt on pakko alkaa avautumaan, jos tahtoo, todella tahtoo, tämän touhun toimivan.

_

En ole ollut aiemmin lasten kanssa tekemisessä. En ole koskaan kokenut vauvakuumetta enkä ole kokenut tarvetta lässyttää vauvoille tai lapsille ylipäätään. Lasten kanssa on ollut ihan kivaa asioida, kun sellaisia on eteen putkahdellut, mutta en pidä itseäni perinteisenä mutsina.

Koska kuitenkin pidän lapsista, tai koen ehkä lapset mielenkiintoisina, koska ihmiset ja heidän käyttäytyminen yleensäkin kiinnostaa, ajattelin antaa tälle uusperhekuviolle mahdollisuuden. Vaakakupissa painoi toki myös se, että rakastuimme head over heals poikien isän kanssa ja keväällä aivan kaikki tuntui mahdolliselta. Kutsun muuten lasten isää tästä lähtien Matiksi, yksityisyydensuojan vuoksi.

Etenimme alkuun hitaasti lasten kanssa, aluksi minut esiteltiin vain kaverina, joka suolautui melko nopeasti, koska naapurin lapsille oltiin kerrottu, että Matilla on nyt uusi tyttöystävä. Olen ensimmäinen (ja toivon mukaan viimeinen) nainen lasten äidin jälkeen.

Keskimmäinen lapsi, 8-vuotias, oli alkuun vaikein. Löysimme kuitenkin yhteisen sävelen melko nopeasti, tämän herkän ja tunteikkaan pojan kanssa. Ulkoilimme, kävimme puistossa, maalasimme  eli pidimme ”taidekoulua.” Keskimmäinen, tuo mukautuva ja joustava, sopeutuva ja tunteensa herkästi ilmaiseva, häntä kutsuttakoon Jesperiksi.

Pienin on vasta 2-vuotias. 2-vuotias on 2-vuotias. Voi kuinka monta kertaa olenkaan menettänyt hermoni hänen kanssaan, mutta seuraavassa hetkessä todennut, että minä olen aikuinen ja tuo toinen on vasta ihan alkio. Ja tässä vähän valehtelin, roolien mieleen muistuminen on vienyt kauemmin kuin vain hetken. 2-vuotias olkoot tästä eteenpäin Kasper.

Sitten tämä vanhin, kymmenen vuotias, rosvokoplan kolmas, Joonatan – hän paljastuikin ajan myötä kaikista haastavammaksi tapaukseksi. Vanhempien eron käsittely käynnistyi uudelleen nyt syksyllä, kun arki koitti ja minä olin kuvioissa enemmän. Nyt oireillaan ja kipuillaan. Yritän olla ottamatta henkilökohtaisesti, mutta se on vaikeaa. Haluaisin sanoa, että minä olen ihan hyvä tyyppi, toinen aikuinen tässä, joka pitää huolta ja on turvallinen ja luotettava, että eikö voitaisi vain yrittää rakentaa meistä ehjää kokonaisuutta?

Mutta lapsen mieli ei toimi niin.

Soppaa sekoittaa eksä, josta myöhemmin lisää.

Ja tietysti myös sekin fakta, että kaikesta tästä epämutsimaisuudestani huolimatta, minäkin haluaisin yhden lapsen. Matilla on niitä ennestään jo kolme ja kaiken kukkuraksi minun ja Matin ikäero on reilu kymmenen vuotta. Siitä sitten. Tätä nyt jumpataan – voiko meillä olla yhteistä tulevaisuutta?

Lähtöasetelma ei voi tarjota mitään muuta kuin ehtaa draamaa. Draamaa on ollutkin ja viime aikoina minä olen eksynyt negatiivisen kierteen syövereihin. Käytännön tasolla reagoin kaikkeen Matin sanomaan niin, että jaaha, minä olen sitten perseestä. Todella hieno ja kypsä lähestymistapa kokomiimme haasteisiin. Lapset ovat säästyneet tältä eikä mitään ole ruodittu heidän nähtensä, mutta varmasti he ovat aistineet minun alakuloisuuteni. 

Joten nyt minä sitten kirjoitan, koska olen solmussa, suossa, aivoni ovat väärällä jengalla. Täällä minä olen rehellinen ja kaipaan vertaistukea. Lähipiirissäni kukaan ei ole samanlaisessa tilanteessa kuin minä nyt olen. Ehkäpä täällä joku on. 

Kommenteissa toivon armoa, mutta hyväksyn sen, että kun totean, että mieheni lapset ärsyttävät, kommentit, jos niitä tulee, saattavat olla hyvinkin negatiivissävytteisiä. Eihän aikuisten kuulu ärsyyntyä lapsiin, etenkään tässä tilanteessa, lapset ovat aina viattomia kaikkeen. 

”Mitäs läksit” voisi joku ajatella. Niin minäkin olen ajatellut. Menin ja valitsin tällaisen reitin, vaikeimman mahdollisen. Silti koen mahdollisena, että joskus tulevaisuudessa me voisimme olla toimiva uusperhe. Että lapsilla olisi ainakin kolme turvallista aikuista elämässään, ja että vauva lopulta nitoisi tämän kaaoksen kasaan.

Nähtäväksi jää.