Syyllistäminen. Sen osaa jokainen jo äidiksi tullut. Jos et ensisynnyttäjänä ymmärrä perhearjen olevan yhtä sotatannerta, sinulle kyllä varmasti se kerrotaan. Jos et sen jälkeenkään ymmärrä, olet paska äiti ja epäonnistunut jo valmiiksi. En enää malta vaieta asiasta ja tyytyä kuuntelemaan niitä viisaampia ja kokeneempia äitejä, jotka ovat jo tuoneet tähän maailmana vähintään yhden ihmeen. Mitä enemmän ihmeitä on, sitä äänekkäämmäksi käydään. Älkää käsittäkö väärin, arvostan ja kuuntelen kokemuksia mielelläni sekä yritän oppia niistä ja poimia niistä ne arvokkaimmat vinkit. Kuitenkin on olemassa asioita, joihin olen perehtynyt ihan itse. Tutkinut ja hakenut tietoa. Pohtinut yön pikkutunteina. Punninnut eri vaihtoehtoja ja päätynyt itseäni miellyttävään lopputulokseen. Kyllä, ITSEÄNI miellyttävään. Ei teitä jo äidiksi tulleita vaan itseäni. Vaikka teillä onkin suuresti enemmän asioista kokemusta kuin minulla, en silti välttämättä tarvitse jokaisessa asiassa sitä ”oikeaa” mielipidettä, pään kääntämistä tai vähättelyä (joka usein naamioidaan ”realistiseksi ajatteluksi”). Eniten ehkä ottaa päähän se, että jokainen äidiksi tullut unohtaa vauvan putkahtaessa maailmaan millaista sitä ensimmäistä oli odottaa. Millaista oli valmistautua henkisesti parhaalla mahdollisella tavalla ja millaisia tunteita kaikki herätti. Kuvittelisin, että toisen odottaminen ei tunnu läheskään samalta kuin sen ensimmäisen. En voi tietää, koska tosiaan odotan vasta sitä ensimmäistä, mutta seuraavat asiat kyllä jo tiedän:

En malta odottaa sitä ensimmäistä kertaa kun pääsen taas ystävien kanssa viettämään iltaa kaljatuopin ääressä ja polttamaan hyvällä omalla tunnolla yhden kokonaisen tupakan siinä olutta siemaillessa! Itse en ole tippaakaan nauttinut alkoholia odotuksen aikana, en edes maistanut toisen lasista. Tupakan savua on mennyt sen verran mitä olen miehen tupakasta välistä ottanut kun on hermo ollut tarpeeksi kireellä (kyllä, olen pilannut lapseni elämää siis ennen kuin hän on edes syntynyt. Tiedostan tämän ilman että sitä tarvitsee mainita ja tunnen siitä kyllä erittäin huonoa omaatuntoa jo valmiiksi). Mielestäni nuo tuntemukset ja odotukset ovat täysin normaaleja varsinkin tämän ensimmäisen raskauden aikana! Varsinkin kun ennen painettiin miehen kanssa melkein joka viikonloppu kuppiloissa niin onhan tämä nyt suuri muutos, mikä tapahtui kaiken lisäksi sormia napsauttamalla kahden vaaleanpunaisen viivan ilmestymisen jälkeen. Hullua edes olettaa, että olen elänyt kuin perheellinen ihminen ennen kuin minulla on edes ollut lapsia ja että tämä ei olisi suuri muutos elämässäni. Tottakai tiedostin tulevan muutokseen kun lähdettiin lasta suunnittelemaan. Edelleen: se ei silti tarkoita sitä ettenkö saisi välillä haikailla myös sen vanhan perään ilman että minua leimataan heti paskaksi äidiksi ja alkoholistiksi.

Imetys. Siitä on yhtä monta mielipidettä kuin on äitiäkin. Ymmärrän ja arvostan kyllä jokaisen mielipidettä ja erilaisten kertomusten kautta olen myös muodostanut oman mielipiteeni sekä suunnitelman koskien tulevaa imetystä. En aio ottaa paineita sen onnistumisesta, mutta tietenkin kaikkeni tulen yrittämään. Jos se ei vain onnistu eikä minulta tule maitoa, kasvatan sitten lapseni korvikkeilla (tämä ajatus saa useimpien niskavillat nousemaan). En myöskään aio täysimettää lastani kuukausia tai vuosia, vaan alan hyvissä ajoin totuttamaan häntä tuttipulloon, jotta en ole ainoa henkireikä hänelle vaan myös mieheni pystyy hänestä huolehtimaan. Tämä on tietenkin myös monesta äidistä kammottava ajatus. Imettää pitäisi niin kauan kuin lapsi tissiä huolii ja kolmen vuoden imetyksen jälkeen siirtyä Hesen hampurilaisaterioihin (vitsi vitsi, mutta noin niinkuin kärjistettynä). Minä olen tehnyt imetyksen suhteen OMAN suunnitelmani. En sano että se tulee toteutumaan tai olisi paras vaihtoehto, mutta se on MINUN päätökseni. Kunnioittakaan äidit sitä.

Ja se liikunta. Minulle se on henkireikä. Rakastan sitä tunnetta kun kroppaa on piiskattu koville ja lihakset ovat hellänä. Jos sen tunteen saaminen edellyttää sitä, että koti ei ole siisti ja ruoka miehelle ajallaan tehtynä niin so be it. Puhuessani tästä vastaukset ovat olleet melko saman kaltaisia: voit heittää hyvästit liikunnalle ja oman hyvinvointisi ylläpitämiselle, et tule ehtimään sellaisiin suorituksiin. Mutta minähän olen päättänyt, että tulen! Antakaa siis minun rauhassa kokeilla ja joko onnistua tai epäonnistua ilman että sitä ajatusta tarvitsee heti jyrätä. Minulla on sitä paitsi melkoinen valtti takataskussa: arjen hoitamiseen osallistuva mies! Sen vuoksi tähän lapsen hankkimiseen uskalsin hänen kanssaan lähteäkin, koska tiesin hänen kantavan osan tästä vastuusta.

Tästä päästäänkin tähän viimeiseen päänsärkyyn: miehen lapsen hoitoon. Jos sinulla on mies, kelle et uskaltaisi lasta jättää edes kauppareissun ajaksi, se ei tarkoita sitä että minulla olisi. Jos jätän lapsemme miehelleni pitkiksikin ajoiksi hoidettavaksi, varsinkin alle vuoden vanhaa, se ei tarkoita että hylkään hänet ja jätän heitteille. Isä on lapselle yhtä lailla vanhempi siinä missä äitikin. Ainoana erona vain se että hän ei voi imettää, mutta edelleen: luojalle kiitos tuttipulloista. Aiomme jakaa vanhempainvapaan minun ja mieheni kesken niin, että kun pikku prinsessa on noin 8 kuukauden ikäinen, tämä mami palaa töihin ja isi jää vuorostaan kotiin prinsessan kanssa pitämään loput vanhempainvapaat sekä isikuukauden ja lomat. Sen jälkeen sitten punnitaan tilanne uudestaan. Tämä siksi, koska koemme vanhemmuuden ja suhteen solmimisen lapseen yhtä tärkeäksi niin isälle kuin äidille. Toisekseen tämä äiti on melko huonoa kotiäiti-tyyppiä, joten töihin palaaminen aikaisemmin tuntuu oman mielenterveyden kannalta hyvältä vaihtoehdolta. Ja vaikkei tuntuisikaan enää 8 kuukauden päästä niin kolmanneksi: minun mieheni on niin sitoutunut isäksi tulemiseen ja arjen pyörittämiseen ja yksinkertaisesti haluaa olla kotona rakkaan pikku prinsessamme kanssa, joten hänelle oikeus se suotakoon.

Tärkeintä mitä olen oppinut tämän raskauden aikana kaikista niistä neuvoista, kokemuksista, kannustuksista ja pelotteluista? Lapsen etu menee kaiken edelle, tietenkin. Hän on pieni ihmisen alku, josta meidän tulee muokata onnellinen, hyvinvoiva, viisas, kunnollinen ja yhteiskuntakelpoinen aikuinen. Tämä ei kuitenkaan saa mennä marttyyriuden puolelle: myös meillä on mieheni kanssa omat tarpeemme, mitä ei tule unohtaa. Jos koen liikunnan tarpeeni, työn teon tai illanvieton ystävien kanssa kerran kuukaudessa tai parissa tarpeelliseksi oman mielenterveyteni kannalta, kenelläkään ei pitäisi olla siihen mitään valittamista. Jos mieheni kokee kaljanhuuruisten pelimaratoonien tai tuntien fribeen heittelyn pitävän hänet järjissään perhearjen keskellä, se hänelle suotakoon. Kunhan olemme molemmat oikeasti läsnä kun pikku prinsessa sitä kaipaa, emmekä keskity tietokoneen ja puhelimen selaamiseen. Mielestäni hyvä vanhempi ei unohda itseään ja omia tarpeitaa kokonaan, vaan pitää huolta myös omasta henkisestä hyvinvoinnistaan. Minulla on onneksi niin hyvä tilanne, että lastani kasvattaa itseni lisäksi toinen täysin tasavertainen vanhempi, joten uskon meidän selviävän hienosti mahdollistamalla molemmille myös ne omat harrastukset mistä tulee hyvä olo. Pitää vain muistaa että kohtuus kaikessa, myös vanhemmuudessa. Otan edelleen mieluusti vastaan teidän viisaampien ja kokeneempien neuvoja. Kuitenkin sitten, kun selkeästi esitän omat mielipiteeni ja ajatukseni johonkin asiaan niin muistakaa myös kunnioittaa niitä sekä antaa minun tehdä omat virheeni, jotta voin kasvaa sille omalle lapselleni juuri oikeanlaiseksi vanhemmaksi.