Norppana kalliolla
Tiesinkö ennen tätä ensimmäistä raskautta, että paino voi nousta hurjasti ja vatsa kasvaa äärettömiin sfääreihin? Tietenkin tiesin. Olimme haavelleet lapsesta jo kauan, joten kaikkiin asioihin oli perehdytty mukamas huolellisesti. Siltikään en kyennyt villeimmissä kuvitelmissanikaan valmistautumaan siihen kaikkeen mitä tämä toisi tullessaan. Rationaalinen ajattelu oli jälleen sumentunut harhaisten kuvitelmien takia. ”Ei se vatsa kasva niin paljoa”. Juu eipä. ”Syön terveellisesti koko raskauden ajan. Eihän lisäkaloreiden tarve kasva kuin noin 300 kcal per päivä”. Niin juu, yhtälöstä unohtuivat silloin kaiken pahan alku ja juuri: raskaushormonit! ”Liikun todella paljon vointini mukaan niin ei tule liikaa ylimääräisiä kiloja”. Mitä tekee huonon itsekurin omaava nainen, joka alitajuisesti tiedostaa edessä olevan 9 kuukauden väistämättömän vatsan turpoamisen? Vinkki, siihen liittyy sohva, sipsipussi ja Netflix. Nyt yritän ajatella, että seuraavassa raskaudessa (jos sellaista koskaan tulee) olen sitten viisaampi. Voi olla että sekin ajatus on taas harhainen hormonien aiheuttama kuvitelma.
Ensimmäiseen neuvolaan paino oli noussut jo kolme kiloa mikä kiristi tietenkin jo muotoja mukailevissa vaattekappaleissa. Varsinkin kun pituutta on kertynyt elämäni aikana hurjat 1,5 metriä niin jokainen kilo näkyy melko selkeästi. Viiden kilon jälkeen painon nouseminen hieman rauhoittui. Onneksi, sillä edessä oli vasta ensimmäinen ultra ja tutut ”hieman” jo ihmettelivät turvonnutta olomuotoa. Oli siis työn ja tuskan takana pitää raskaus salassa siihen asti. Olin mieluummin kotona kuin ihmisten ilmoilla. Ensimmäisessä ultrassa todettiin kaiken olevan hyvin ja pieni elämänalku veti vatsassa hurjaa rallia välittämättä äidin sisuskaluista.
No senhän jälkeen se helpottikin kun ei tarvinnut enää peitellä ja salailla. Turpoaminen ei sen puolesta enää haitannut. Vaatevaihtoehtojen väheneminen sen sijaan haittasi. En tiedä kuinka paljon neljän ensimmäisen raskauskuukauden aikana minulla meni rahaa vaatteisiin. Ostin mielestäni järkeviä venyviä tunikoita sekä väljiä housuja venyvillä resoreilla. Oli kivasti vielä keskikesä niin pitihän sitä yrittää näyttää hyvältä vaikka olo ei ole sen mukainen ensimmäisen raskauskuukauden jälkeen enää ollutkaan. Luojan kiitos petrasin tuon syömisen suhteen edes vähän ja paino tyssäsi kesäksi +6 kiloon.
Ei muuten ole helppoa näin ensikertalaisena tuo raskauden aikainen syöminenkään. Tarpeeksi kun lukee mielipidekirjoituksia, tutkimuksia ja keskusteluja, on vakuuttunut siitä ettei raskaana ollessa saa syödä mitään muuta kuin salaattia ja luomuruokia. Nekin vain kotimaisina ettei vain tulisi mitään myrkkyjä kehoon. Parasta oli mielestäni tuo kala: mitään Suomen järvestä nostettua riistakalaa ei tulisi syödä, koska niissä on elohopeaa ja ties mitä. Lohta pitäisi myös välttää jos se on Itämerestä. Tai raakaa. Tai kylmäsavustettua. Tai vakuumipakattua. Silakkaa vain kerran kuussa. Purkkitonnikalakin on pahasta. Näitä riittää. Silti paras mikä näiden ohjeistusten lopussa aina on: ”Kalaa tulisi syödä vähintään kaksi kertaa viikossa”. Millä helvetillä kun pakastekalatkin on rajattu pois sen vuoksi, että pitäisi syödä vain kaikkea tuoretta joissa on korkea ravintoarvo. Tiedättekö muuten kuinka mukavaa on olla suomalaisissa kesäjuhlissa raskaana?? Ei siinä, että suomalaisen juhlimistavan huomioiden ainoa alkoholiton juoma on kraanavesi. Sen lisäksi melkein jokainen ruoka-annos sisältää kalaa jossain muodossa, eikä lajiketta ole mainittu missään. Jos satut lohen pöydästä tunnistamaan niin sekin tarjotaan raakana. Ei siis riitä, että istut kuivin suin humaltuvan juhlaväen keskellä. Ajattelet samalla sitä Hesen kerrosateriaa, minkä ahdat nälissäsi napaasi heti kun ensimmäiset vieraat alkavat sammumaan ja voi viimein poistua paikalta. Olettaen, että löydät oman humalaisen miehesi kaikkien mustien pukujen keskeltä.
Viidentenä raskauskuukautena lähdettiin miehen kanssa etelänmaille. Reissataan paljon ja valitettavasti noita lomakiloja kertyy jokaiselta reissulta. Ainoana erona nyt, että tein oman henkilökohtaisen kilojenkeräämisennätyksen eivätkä ne enää lähteneetkää seuraavan kuukauden aikana niin kuin aiemmin. Vaatepino nimeltä ”Ei mahdu” kasvatti kokoaan entisestään ja sinne päätyivät myös ne ensimmäisten raskauskuukausien aikana ostetut vaatteet, joiden piti fiksuina ostoksina mennä koko raskauden ajan. Yeah right. Edelleen karsastin äitiysvaatteita ja yritin pysytellä niistä erossa ostamalla isoja huppareita sekä collegehousuja. Muistin parin viikon välein sellaisen termin kuin ”liikunta” ja yritin välillä käydä lenkillä huonolla menestyksellä. Sohva tuntui paljon mukavammalta vaihtoehdolta.
Jossain vaiheessa nuo raskausajan ruokavalioon liittyvät ohjeet painuivat unholaan. En tietenkään syö sitä raakaa kalaa. Oikeastaan en syö mitään kalaa. Kuudes ja seitsemäs raskauskuukausi lipuivat ohi sokerin- ja rasvanhuuruisina. Vatsan ympärysmitta ja paino ottivat järkyttäviä kasvupyrähdyksiä. Olo alkoi olla jo niin ällöttävä hupparien ja veryttelyhousujen kanssa, että lopulta marssin H&M:ään ostamaan äitiysfarkut. Paras ostos ikinä. Tuntui että sain osan naiseuttani taas takaisin. Siltikin ne olivat vain rippeitä entisestä. Raskausajan turvotukselta olen onneksi säästynyt aika hyvin. Vaikkei kihlasormus enää sormeen menekään niin luojan kiitos omat kengät mahtuvat vielä jalkaan. Mies on kyllä armeliaana luvannut lainata omiaan jos tilanne sitä vaatii. Niin siis lisäyksenä vielä: ne kengät mitä ei tarvitse solmia, menevät vielä jalkaan. En ole enää viikkoihin ylettynyt polvia alemmas, joten kenkälusikka ja valmiiksi sidotut kengännauhat ovat pelastaneet minut Crocseilta.
Yhdeksäs raskauskuukausi koputtelee ovella ja kyllä hävettää kuinka naiivi sitä olikaan ensimmäisten kuukausien aikana. Ei auttanut, vaikka kuinka luki fitness-ihmisten blogeja hyvästä voinnista ja katseli heidän kuviaan pienistä raskausvatsoista, missä ei ollut tippaakaan ylimääräistä ihraa. Sen eteen olisi pitänyt tehdä jotain jo kuukausia sitten. Tyydyn nyt vain osaani ja yritän välttää edessä olevaa katastrofia vähentämällä karkin, sipsin, suklaan ja noutoruoan määrää edes lähelle vakiota ennen kuin Pikku prinsessa saapuu maailmaan. Samalla rukoilen edelleen mielessäni, ettei tuo vatsa tuosta enää kasvaisi niin paljoa vaikka tiedän sen turhaksi. Sohvalla maatessa olo on kuin olisi norppana kalliolla: helppo saalis minkä kyljen kääntämiseen menee minuutteja ja ylös nostamiseen tarvitsee nosturia. Norppaoloa edesauttaa se järkyttävä selluliittimäärä, mikä on parkkeerannut kroppaan navasta alaspäin. No mutta ainakin miehellä on hauskaa jos erehdyn kierähtämään selälleni. Vatsalihasten paettua siitä ei enää omin voimin ylös päästäkään. Kaiken kaikkiaan puntarissa on nyt 15 kiloa enemmän kuin kahdeksan kuukautta sitten. Onko raskaus suuri fyysinen mullistus keholle? Tietenkin. Oliko se sitä mitä odotin? Ei. Pahempaa. Onko tämä sen kaiken arvoista? Todellakin. Pieni hinta maksettavaksi minun ja mieheni omasta rakkaasta tyttärestä. Mutta ei se silti sitä tarkoita etteikö välillä saisi vituttaa. En malta odottaa alkuvuotta, että pääsen viimein salille. Pelkkä ajatus täysimetyksestä ilman miehen apua saa kylmät väreet juoksemaan pitkin selkää, joten ostin jo kunnon arsenaalin tuttipulloja. Niillä isi voi sitten ruokkia hädän tullen Pikku prinsessaa kun äiti painelee lenkillä, salilla, jumpassa tai uimassa. Enkä aio tuntea siitä huonoa omaa tuntoa.
