Olemisen sietämätön vaikeus

Heippa! Ajattelin tänään kertoa vähän, miksi olen sairaslomalla, vaikkei tänne blogiin ollut tarkoitus mitään kurjia vuodatuksia kirjoittaakkaan. Nyt on kuitenkin tarve hieman sanoittaa omia tuntojaan, joten teen sen nyt tänne paremman puutteessa.

Tajusin juuri, että olen nyt ollut tasan viikon sairaslomalla sohva ja netti seuranani. Alkaa tosissaan jo puuduttamaan tämä kotoilu. Ai miksi? No siksi, että en ole vieläkään saanut kierroksia laskettua. Olen niin kauan puskenut vauhdilla eteenpäin, etten osaa enää vain olla. Olen todella väsynyt, mutta en osaa nukkua. Ruoka ei maistu ja kaikki tuntuu kovin hankalalta. Kyyhötän tässä sohvalla tietokoneen tai puhelimen kanssa ja odotan valaistumista.

Yritin lukea kirjaa, mutta en pysty keskittymään. Televisiosta ei tule melkeinpä mitään katsottavaa paitsi Hercule Poirot. Päivän kohokohtani onkin siis kello 17.10 ykköseltä tuleva tv-sarja, joka kestää 50min. Muun ajan haahuilen ympäri taloa yrittäen aloittaa jotain järjellistä siinä onnistumatta. Palaan takaisin sohvalle ja selaan samoja sivustoja netistä eli kirppiksiä ja matkoja.

En suosittele kyllä kenellekään tällaista loppuun palamista. Omassa toiminnassa on jotain perinpohjin vinksallaan, kun ihminen ajautuu tähän tilaan. En vain todellakaan ymmärrä miten muutenkaan näistä elämän haasteista ja kiemuroista selviää, kuin puskemalla eteenpäin ja itsensä pakottamalla. Töissä on käytävä, lapsista huolehdittava, sairaita vanhempia autettava ja siinä sivussa yritettävä jotain harrastaakin. Näin tekee kunnon ihminen, koska niin kuuluu tehdä. Miten muut selviävät kaikesta, kun minä en jaksa?

Niin onhan näihin viimeisiin vuosin mahtunut paljon haasteita: ennenaikaisia menetyksiä, sairastumisia, epäterveitä työyhteisöjä, työttömyyttä ja erityislapsen kanssa elämistä, nyt joitain mainitakseni. Mutta kun elämä ei pysähdy odottamaan, että ihminen saisi rauhassa käsitellä vaikeita asioita ja levätä surun ja muutoksen painaessa päälle. Pankista ei kukaan soita, että teidän ei tarvitse nyt maksaa lainoja, kun teillä on nyt ollut niin vaikeaa. Tai kukaan muu ei ota vastuuta erityislapsen pärjäämisestä, kun itse ei jaksaisi enää yhtäkään puhelua soittaa hoitotiimiin tai koululle ja käydä loputtomia neuvotteluja. On siis ”pakko” pitää kierroksia yllä, että jaksaa taas tehdä sen, mitä pitääkin. Suorittaa asia kerrallaan, että  hommat kulkevat eteenpäin ja pysyvät kasassa.

Kyse ei ole nyt siitä, etten ymmärtäisi toimintamallini haitallisuutta ja sitä kuinka se vahingoittaa itseäni. En vain yksinkertaisesti ymmärrä sitä miten saavuttaa tasapaino, jossa muiden tarpeet ja omat tarpeet ovat balanssissa? Miten selvitä ja edetä, kun elämässä on paljon murheita ja menetyksiä? Mikä motivoi ihmistä jaksamaan ja jatkamaan, vaikka elämä on paljolti kaaosta ja epäoikeudenmukaisuutta? Tällä hetkellä osaan esittää vain kysymyksiä, joihin ei ole vastauksia. 

Jotakin sentään käsitän ja se on se, ettei näin voi jatkua. Edessä on muutoksia, koska tämä ei nyt vaan toimi näin. On osattava luovuttaa ja sitten luovuttava kaikesta tarpeettomasta. On pakko tehdä valintoja, jotka eivät varmastikaan miellytä lähipiiriä, jos oikein itseäkään. Ensin on kuitenkin löydettävä lepo ja rauha. Opeteltava kuuntelemaan itseään, niin ehkä se oleminen siitä taas helpottuu. Pakko ainakin uskoa niin.

Tämän vuodatuksen jälkeen toivotan kuitenkin hyvää pääsiäistä täältä sohvaltani. Toivottavasti muiden pääsiäinen on kuitenkin rentouttavaa ja voimannuttavaa! 

 

DSC_1690 (2).JPG

 

Kommentit (1)
  1. Nin totta. Liiankin.. mutta, jotenkin on vain ajan kysymys kun oivaltaa asioita, ja sitten sanoista tekoihin.

    Yksi asia kerrallaan-mantra auttaa mua hiljentämään pään sisäistä vauhtia 🙂

    Ja joskus on olemassa vain tuollaisia aikakausia, ja sekin jo helpottaa kun tietää, että nekin asettuvat, ja menevät ohi! 

    Luontoon käppäily rauhoittaa aina ♡

Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *