Hesarin 8.6. juttu “Soita aina ennen työhakemuksen lähettämistä – asiantuntijat neuvovat, minkälainen työnhaku tuottaa tulosta” sai muutkin kuin kommenttiosion vääräleuat heräämään, nimittäin itseni. Totesin, että olen elämäni aikana soittanut aika useaan työpaikkaan ja koskaan soitto ei ole johtanut työhaastatteluun. Päinvastoin taustalla kiljuvat lapset ja koiran haukunta ovat kertoneet mahdolliselle, potentiaalille työnantajalle, että tällä henkilöllä on muutakin elämää kuin siististi kalustettu Punavuoren yksiö.

Mikä ei toimi sinulla, voi toimia kuitenkin monella muulla.

Ylipäätään se, miten työpaikan voi saada, on osoittanut Aladdinin lamppuakin hienommaksi iltasaduksi. Joku saa työpaikan tuurilla, toinen suhteilla jne. Itse olen työtön, vaikka tähän asti on ollut tuuria ja jonkin verran myös suhteita. Se asia, mitä en voi itsessäni kehittää on se, että olen nainen ja kahden pienen lapsen äiti. Kun luen, kuinka digitalisaatio muuttaa työsuhteita ja työnantajat tulevat kilpailemaan parhaista osaajista, saa mieleni sopukoista nousemaan kysymyksen: ketä nämä osaajat ovat? Rillit huurussa -sarjassa naiset voivat myös menestyä, paitsi se yksi hottis blondi. Hänestä ei vieläkään monen tuotantokauden jälkeen ole tullut näyttelijää, tiedemiestä eikä äitiä. Hän on silti itgirl, jota ilman sarja ei voisi peilata nörttien halua tulla hyväksytyksi. Miten tämä tiivistys sitten liittyy omaan työnhakuuni? Pohdittuani asiaa, hyvinkin paljon. Jostain syystä en pysty lähettämään itsestäni analyyttistä ja fiksua vaikutelmaa, vaan hyvinkin höpsön kotiäidin profiilin, joka ei jostain syystä sovellu ah niin fiksun tiedemaailman, korjaan digimaailman kanssa yhteen. Se, että tiedän jonkin verran trendeistä, enkä osaa näytellä muuta kuin yllättynyttä, ei tehne minusta huonoa työntekijää. Olen silti kokenut puolen vuoden työttömyyden aikana, että mikään ei riitä. Vaikka pomppisin päälläni, olen silti kuin Penny, se tyttö, jota ei oteta vakavasti.

Olet ehkä hieman hakoteillä. Pätevyys ratkaisee.

En usko, että pätevyys ratkaisee. En usko, että suhteet ratkaisevat. En usko, että mikään muu kuin pomon aamukahvin maku ratkaisee, kuka saa paikan. Olen sen verran parkkiintunut työelämässä, että olen nähnyt rekrytointeja tehtävän mitä merkillisimmistä syistä ja perustein. Siksi en ehkä itse ole menettänyt toivoa, koska uskon jonkun löytävän minunkaltaisen anonyymin bloggaajan, joka ei halua tehdä itsestään numeroa, mutta uskoo osaavansa oman ammattinsa. Se, että olen jollain tavalla niin nössö, etten halua soittaa hakemaani työpaikkaan, ei tee minusta huonoa työnhakijaa.

Omaan harvinaisen sössöttävän puheääneen, jonka takia minua yleensä luullaan ikäistäni nuoremmaksi. Tunnen sympatiaa kaikkia ärrävikaisia ja muita vammaisia kohtaan, koska ihmisten luokittelu on niin rankkaa. En halua edes miettiä, miten minua kohdeltaisiin, jos ulkonäköni olisi jotenkin poikkeava. Tosin monet videohaastattelut tehneenä, voin sanoa, että siinäkin suuntaus tuntuu menevän kuvauksellisten etsimiseen. Mukapsykologit, eli toisessa päässä videoita selaavat, luulevat lukevansa ihmistä silmien räpyttelystä, katseen suuntaamisesta jne. Selfie-sukupolvi voittaa tässäkin, vaikka kameran takana osaamisen taso on yhtä kuin puheet. Tietysti poikkeuksiakin löytyy, mutta ihan oikeasti. Pelkkä FB-päivitysten teko ei tee sinusta someammattilaista.

Älä syytä muita siitä, ettet itse pärjää tässä pelissä.

Joskus toivon, että joku muistaisi, että vain aito kohtaaminen on kohtaamista. Työpaikkojen hausta on tullut kuin kaverin Tinder-deittailusta. Helvetin vaivatonta ja tekniikan avulla myös helvetin karua. Jos molemmat ei tykkää, ei tule myöskään matchia. Mihin jäi se, että toinen huomaa toisen potentiaalin ja suhde syntyy, koska toinen ei anna periksi. Ehkä työnantajankin pitäisi antaa mahdollisuus introverteille yrittäjille, joille puhelin ei ole ainut tapa luoda yhteyksiä.