200 päivää

Raskauteni on kestänyt nyt 200 päivää kertoo puhelimen sovellus. 

Tähän aikaan on sisältynyt kesäloma kylmässä kesäkuussa, paahtavan pitkät päivät töissä heinä-elokuussa. Yksi känninen kosinta (johon en vastannut oikeastaan mitään). Ikuisuudelta tuntuva syksy. Yksi iso kriisi, joka melkein johti eroon. Ja pian olemme jo joulussa. Matka on sisältänyt myös paljon tunteita, aina ensimmäisen raskaustestin aiheuttamasta paniikista kasvavan mahan aiheuttamaan hurmokseen.

Itsekseen heiluva ja omituisiin muotoihin venyvä mahani on aiheuttanut jossain tutuissani pakokauhua ja iljetystä, mutta minussa itsessäni todella luonnollisen olotilan. En tiedä olenko koskaan aiemmin elämässäni ollut niin sinut itseni ja kroppani kanssa kun nyt, vaikkakaan oloni ei ole kovin seksikäs kun en meinaa päästä sängystä ylös tai kun kolhin itseäni oviin. Meinasin myös kirjoittaa, että en tunne itseäni kovin naiselliseksi, mutta en tiedä voiko tämän naisellisempaa olotilaa olla. 

Vaikka olen vuosien saatossa yrittänyt opiskella lähes kaiken mahdollisen raskauteen liittyen, en siltikään voi muuta kun huokailla joka päivä että miten ihmeellinen asia koko raskaus voi olla. On aivan uskomatonta miten lopulta niin pienessä ajassa pieni ihminen saa alkunsa ja miten voi olla edes mahdollista että pienen pienistä solusta kasvaa ihan kokonainen ihminen. Ja tämä ihminen kasvaa minun sisälläni.

Pitkän syksyn mittaan mietin välillä, että haluanko koko lasta. Mietin opinko koskaan rakastamaan lasta ja mitä tapahtuu jos en opi. Mitä enemmän lapsi on alkanut liikkumaan sisälläni, sitä malttamattomampi olen. En jaksaisi millään enää odottaa, että pieni on sylissäni ja näen ne kaikki liikkeet, mitkä olen tähän mennessä vain kokenut. Tahdon tuijotella ja nuuhkutella pientä ihmettäni. Toisaalta taas pelkään lapsen syntymää, sillä sen jälkeen en voi enää koskaan pitää sitä niin hyvässä turvassa kun missä hän nyt on.