Kaappikristitty

Kuulun kirkkoon, mutta en käy siellä muuta kuin pakollisissa tilanteissa (työn puolesta tai koulun joulujuhlassa). Vapaaehtoisesti saatan piipahtaa kirkossa sillon kun olen ulkomailla reissaamassa, mutta silloin kirkot harvemmin omat oman uskontokuntani rakennuksia. Kaikissa kirkoissa, isoissa ja pienissä, temppeleissä ja pyhätöissä on kuitenkin kaikissa tietynlainen tunnelma ja rauha, joka vetää tällaisen pienen ihmisen hiljaiseksi vaikka rakennus olisi täynnä turistejakin. 

En myöskään rukoile tai muutenkaan vahvasti usko oikein mihinkään.

Kuitenkin kun mietin tulevan lapseni nimenantotilaisuutta on luonnollista, että hänet kastetaan kirkkoon. Se tuntuu jotenkin tärkeältä. En myöskään osaa kuvitella että tilaisuus tapahtuisi kotona vaan haluan ehdottomasti sen tapahtuvan kirkossa. En osaa selittää miksi tämä on niin iso juttu mulle, mutta olen iloinen että lapsen isä ei asiaa vastusta vaikkei itse kuulukaan kirkkoon. 

Ehkä tietyllä tapaa olen kateellinen niille ihmisille, joilla on vahva usko ja tiivis ryhmä ympärillään. Nämä ihmiset yleensä kyllä ovat juuri niitä muita kun meitä evlutteja. En missään tapauksessa haluaisi elää missään Herran pelossa, mutta kaipaisin kuitenkin ympärilleni sitä yhteisöä. Kylää, joka kasvattaisi kaikkien lapset.

Tämä meidän kylä kun on sitä, että jos et yksin pärjää lasten kanssa niin lapset otetaan sinulta pois ja se on väärin.