Kaiken alku

En ole koskaa haaveillut olevani mikään uraohjus. Töissä on mukava käydä välillä piipahtamassa ja todennäköisesti tekisin jonkunlaista työtä siitä huolimatta jos jonain kauniina päivänä voittaisin lotossa. Työni vain ei määrittele sitä kuka olen ja mitä haluan. Pidän työstäni, mutta voisin tehdä jotain muutakin palkkani eteen.

En ole pahemmin haaveillut matkustamisestakaan. Toki olisi mukavaa ottaa se rinkka ja painella jonnekin sademetsiin ja autioille saarille, mutta ei sekään ole ihan täysin minua. Olen arka puhumaan vieraita kieliä. Pelkään eksyväni suurille lentokentille. Enkä uskalla bailata aamuun asti vieraassa paikassa, vieraiden ihmisten kanssa.

Mun suurin haaveeni, lapsesta asti, on ollut perustaa perhe. Mä olen halunnut lapsia niin kauan kuin vain voin muistaa. Ja se, että en ole päässyt toteuttamaan haavettani, raastaa mun sydäntäni jokaikinen päivä. Mä en edes voi käsittää miten paljon ihminen voi haluta ja haaveilla jostakin sellaisesta, mitä ei ole olemassa.

Mun haaveeni esteenä on lähinnä se, etten ole löytänyt sopivaa miestä. Sellaista, jonka kanssa sen perheen voisi perustaa. Miehiä on tullut ja mennyt vuosien varrella, mutta moni ei ole halunnut isäksi ja ne jotka olisivat halunneet… Noh, eivät ole välttämättä olleet ihan parasta isämateriaalia. Olen pikkuhiljaa kyllästynyt miehiin, jotka eivät ylipäätään tiedä mitä he elämältään haluavat tai heidän unelmansa vain poikkeavat niin paljon omistani.

Pari vuotta nyt olen kypsytellyt mielessäni ajatusta siitä, että tekisin sen lapsen yksin. Tässä kohtaa kaikki kukkahattutädit hyppäävät pystyyn kauhuissaan. Hetkittäin itsekin mietin olevani hullu, mutta toisaalta niin moni nainen on yksin lapsiensa kanssa. Minä olen kuitenkin lähdössä tietoisesti tälle tielle ja koen oman eläväni olevan niin valmis lapselle kuin se vain voi olla. Vain se isä puuttuu…