Kohtalon pilkkaa

Kun alkuvuodesta tein päätöksen että tänä vuonna lähden yrittämään lasta ihan urakalla oli ensimmäinen ajatus se, että otan sen ensimmäisen vähänkään järkevän miehen, joka hankkeeseen suostuu. Kuten arvata saatatte, ei asia ole ollut ihan näin yksinkertainen. 

Minä pohimmiltani uskon jonkinlaiseen kohtaloon. Siihen että kaikilla mitä ihmiselle tapahtuu, on jonkinlainen tarkoitus. Pelkästään parin viimeisen vuoden aikana olen tutustunut sellaisiin ihmisiin, jotka ovat opettaneet minulle itselleni ymmärtämään paremmin omia arvojani. Siis sellaisia arvoja, jotka ovat olleet sisäänrakennettuina minuun jo pidemmän aikaa, mutta he ovat nostaneet ne pinnalle ja saaneet minut todella ymmärtämään kuinka tärkeitä nämä asiat minulle ovat.

Sen samaisen parin vuoden aikana olen ravannut treffeillä ja seurustellutkin parin ihmisen kanssa ja aina vain huomannut, että löydän vain miehiä, joiden kanssa arvomaailmat eivät kohtaa sitten millään tasolla.

Tehtyäni siis päätöksen, etten enää havittele mitään sen suurempaa parisuhdetta vaan metsästän enemmänkin sitä isähahmoa elämääni, on kohtalo tai joku muu isompi voima päättänyt ottaa asiakseen esitellä minulle juuri näitä miehiä, joiden kanssa keskustellessa en voi kuin nyökytellä päätäni ja todeta ajattelevani elämästä ihan samalla tavalla. Ja kun yritän vielä heittää kiukaalle vettä ja kertoa hulluista tulevaisuudensuunnitelmistani ja projekteistani (siis muistakin kun niistä lapsijutuista) niin tämäkin yksi mies vaan totesi ilmekkään värähtämättä että hän on elämässään jo tehnyt joskus näin.

Loppuun kohtalolle pieni pyyntö. Nää miehet alkais jo riittää, jos seuraavaks saisin sen muksun?