Muistan joskus kuulleeni lauseen ”kannattaa varoa mitä toivoo”. 

Mähän olen toivonut viimeaikoina paljon kaikenlaista. Kuten miestä, joka tykkäis mun koirasta, haluais seurustella mun kanssa, muuttaa yhteen, mennä naimisiin, saada lapsia, olla nuori ja tanssia nurmikolla ja rakastaa minua…

Ja kun tällainen mies tuhisee vieressä en tiedä miten päin mun pitäisi olla. Mun superspontaani puoleni huutaa ja kirkuu, et karatkaa jonnekin ja menkää hullut naimisiin vaikka heti (tai viikon päästä sitten kun ne esteettömyystodistukset on kourassa). Se huutaa, että tehkää vino pino lapsia ja ostakaa se kiva talo sieltä metsän keskeltä. Se tunne käskee pitämään tuosta niin kovaa kiinni, että sattuu.

Mut miks sen pienen järjenäänen pitää olla aina piipittämässä? Et pitäis muka malttaa.. ”Et sä voi myydä asuntoas kun sit oot koditon jos erootte..” se sanoo. ”Mitä jos se ei olekaan niin ihana kuin se antaa ymmärtää, niissä kaikissa on vikaa… Mitä jos se vaan esittää?”

Mun tekis mieli vaan sulkea silmät ja päästää irti, antaa vauhdin viedä!