Mun tekis mieli hakata päätäni seinään kun onnistun aina ihastumaan miehiin, jotka eivät halua sitoutua eivätkä lapsia… Korkeintaan ”ehkä sitten joskus” -ajatuksella. Erityistä harmistusta tällä hetkellä aiheuttaa se, että ihastukseni on ensimmäistä kertaa sellainen ihminen, jonka kanssa voisin todella kuvitella kulkevani samaan suuntaan pidemmänkin matkaa.

Ihastukseni ei siis ole kovinkaan sitoutuvaista sorttia ja sen lisäksi hän ilmoitti, että haluaisi lähteä kerran elämässään matkalle ihan yksin, etsimään itseään. Ymmärrän tämän reissun ja sen tarkoituksen ihan hyvin, mutta mielialani laski hänen kertoessaan jo ostaneensa lipun toiselle puolelle maapalloa… Hänellä ei myöskään ole lippua takaisin, joten en voi olla varma siitä kuinka kauan tuo reissu kestää…

Olen siis suuren kysymyksen äärellä.. Haluanko tutustua paremmin tähän ihmiseen, joka lähtee muutaman kuukauden päästä pitkäksi aikaa pois vai luovutanko jälleen kerran ja jatkan matkaani suosiolla toiseen suuntaan. En kiellä etteikö muutamassa kuukaudessä voisi tapahtua vaikka ja mitä, mutta en myöskään tiedä mitä tapahtuu sinä aikana kun tämä ihminen on sitten poissa. En ole kovinkaan hyvä kaukosuhteissa, enkä ylipäätään ole kovin kärsivällinen lapsihaaveeni kanssa.

Entä jos ”vahinko” kävisi ennen reissua niin miten eläisin sen tiedon kanssa, että voisin joutua synnyttämään kun tämä ihminen ja isähahmo olisi jossain kaukana poissa? Entä jos hän ei koskaan palaisi Suomeen? Olisko hän valmis tinkimään matkansa pituudesta lapsen takia? 

Mä tiedän, että mun pitäisi lopettaa tää märehtiminen ennen kuin se maito on edes kaatunut pöydälle… Mä en vaan ymmärrä miksi olen jälleen kerran tässä tilanteessa?! Pitäis vaan heittäytyä sinne virran vietäväksi, eikä vaan taistella kokoajan vastaan.