Elämäni odotetuin matka on pikkuhiljaa saapumassa päätökseensä. Viime kesästä tuntuu olevan ikuisuus. Olin lukenut että pieni ihme, joka kasvaa sisälläni oli silloin mansikan kokoinen. Oli todella omituista syödä mansikoita tämän uutisen jälkeen.

Syksyn mukana saapui pikkuhiljaa kasvava maha ja myös pikkuhiljaa kasvanut parisuhdekriisi sekä väliaikainen hengähdystauko suhteesta.

Joulun saapuessa ovelle, ymmärsin kuinka suuren lahjan olen oikeasti tänä vuonna saanut. Sain myös arvokasta parisuhdeaikaa yhdessä lapsen isän kanssa ja aloin miettimään, että ehkä sittenkin…

Syntymäpäivänäni mietin omaa äitiäni ihan uudesta näkökulmasta ja kiitin hiljaa mielessäni omasta hyvästä lapsuudesta molempia vanhempiani. Lapsuuteni ei ehkä ole ollut kovin ruusuinen, mutta tiedän vanhempien tehneen kaikkensa, jotta se olisi mahdollisimman hyvä. Toivon myös että oma lapseni pystyy jonain päivänä ajattelemaan minusta (ja isästään) tällä tavalla.

Matkani tähän pisteeseen asti on ollut hankaluuksista huolimatta todella antoisa ja pienellä kaiholla mietin jo miten pärjään ilman isoa mahaa ja möyrivää pientä. En voi lakata ihmettelemästä miten naisen kroppa todella taipuu tällaiseen.

Toisaalta en malta odottaa että pääsen näkemään millainen pikkutyyppi on pistänyt sisuskaluni uuteen järjestykseen! En mä myöskään malta odottaa sitä tunnetta, että voin makoilla mahallani, pistää kengät jalkaan ilman yökköreaktiota, nousta sängystä normaalisti, juosta tai edes kävellä ilman vaappumista, liikkua, seistä ja istua ilman särkyjä tai nostaa kauppakassin ilman supistuksia!