Mitä rakkaus on?

Viimeisen parin vuoden aikana olen kyseenalaistanut tiedänkö todella miltä rakkaus tuntuu. Olen joskus tuntenut toista ihmistä kohtaan sellaista tunnetta, että olen unohtanut itse itseni ja melkein menettänyt myös itseni siinä kohtaa kun menetin tämän ihmisen. Olen kokenut sellaisen tunteen, että en voi elää ilman sitä toista, vaikka se toinen repisi minut palasiksi päivittäin. Aikaisemmin kuvittelin että vain tämä on sitä aitoa rakkautta, kunnes..

Kyseenalaistus omia tunteitani kohtaan alkoi siinä taitteessa kun tutustuin yhteen ihmiseen, jonka kautta tutustuin erääseen neurologiseen sairauteen. Ja vaikka kyseenalaistan lähes kaiken lukemani ja tiedän, että ihmiset pystyvät kehittelemään itselleen vaikka mitä sairauksia lukiessaan tietoa etenkin netistä (ja vielä enemmän etsiessään tietoa kyseenalaisilta foorumeilta). Tunteiden lisäksi kävin myös koko muun elämäni läpi tutkiessani tätä sairautta ja jos saisin diagnoosin kyseiseen sairauteen niin se selittäisi monet kommellukset elämässäni. En vain erityisemmin pidä lääkäreistä ja vielä vähemmän haluan mennä vakuuttamaan jotain neurologia, että olen todella sairas enkä vain kuvittele kaikkea.

Miten tämä sitten liittyy mihinkään?

En koe tulevan lapsen isää kohtaan sitä suurta poltetta, mitä olen kokenut aikasemmin. Olen myös äärimmäisen huono valehtelemaan. En myöskään osaa sanoa ”rakastan sinua” vain sen takia, että tiedän toisen haluavan kuulla sen. Tästä seuraa kiusallisia tilanteita kun mies tunnustaa rakkauttaan ja minä istun hiljaa vieressä sanomatta mitään. Haluaisin vastata hänelle jotain, mutta en vain saa sanaa ulos suustani. Useamman kerran olen myös alkanut itkemään kun en ole osannut tehdä muutakaan. En osaa, enkä edes halua kuvitella miltä tämä miehestä mahdollisesti tuntuu.

Ehkä mun pitäis ottaa ensivuoden projektiksi raahata itseni sinne lääkäriin ja selvittää onko vika todella siellä missä kuvittelenkin. Elämä voisi olla sen jälkeen aavituksen helpompaa, tai ainakin selkeämpää. 

 

 

P.s. Toivottavasti joku saa tästä jotain selvää. Tästä tuli nyt ehkä vähän tällainen aivopieru.

suhteet rakkaus

200 päivää

Raskauteni on kestänyt nyt 200 päivää kertoo puhelimen sovellus. 

Tähän aikaan on sisältynyt kesäloma kylmässä kesäkuussa, paahtavan pitkät päivät töissä heinä-elokuussa. Yksi känninen kosinta (johon en vastannut oikeastaan mitään). Ikuisuudelta tuntuva syksy. Yksi iso kriisi, joka melkein johti eroon. Ja pian olemme jo joulussa. Matka on sisältänyt myös paljon tunteita, aina ensimmäisen raskaustestin aiheuttamasta paniikista kasvavan mahan aiheuttamaan hurmokseen.

Itsekseen heiluva ja omituisiin muotoihin venyvä mahani on aiheuttanut jossain tutuissani pakokauhua ja iljetystä, mutta minussa itsessäni todella luonnollisen olotilan. En tiedä olenko koskaan aiemmin elämässäni ollut niin sinut itseni ja kroppani kanssa kun nyt, vaikkakaan oloni ei ole kovin seksikäs kun en meinaa päästä sängystä ylös tai kun kolhin itseäni oviin. Meinasin myös kirjoittaa, että en tunne itseäni kovin naiselliseksi, mutta en tiedä voiko tämän naisellisempaa olotilaa olla. 

Vaikka olen vuosien saatossa yrittänyt opiskella lähes kaiken mahdollisen raskauteen liittyen, en siltikään voi muuta kun huokailla joka päivä että miten ihmeellinen asia koko raskaus voi olla. On aivan uskomatonta miten lopulta niin pienessä ajassa pieni ihminen saa alkunsa ja miten voi olla edes mahdollista että pienen pienistä solusta kasvaa ihan kokonainen ihminen. Ja tämä ihminen kasvaa minun sisälläni.

Pitkän syksyn mittaan mietin välillä, että haluanko koko lasta. Mietin opinko koskaan rakastamaan lasta ja mitä tapahtuu jos en opi. Mitä enemmän lapsi on alkanut liikkumaan sisälläni, sitä malttamattomampi olen. En jaksaisi millään enää odottaa, että pieni on sylissäni ja näen ne kaikki liikkeet, mitkä olen tähän mennessä vain kokenut. Tahdon tuijotella ja nuuhkutella pientä ihmettäni. Toisaalta taas pelkään lapsen syntymää, sillä sen jälkeen en voi enää koskaan pitää sitä niin hyvässä turvassa kun missä hän nyt on. 

 

suhteet oma-elama rakkaus raskaus-ja-synnytys