Miten vaikeaa voikaan olla kirjoittaa parisuhteen hankaluudesta ja etenkin siitä ahdistuksesta, jota yhteenmuuttaminen minussa aiheuttaa.

Hyvinä päivinäni haaveilen ostavani tulevan lapsen isän kanssa jonkun ihanan vanhan talon, josta voisimme remontoida juuri sellaisen kun haluamme. Tai vaihtoehtona ostaa tontti ja aloittaa kaikki alusta asti. Näitä ajatuksia olemme yhdessä heittäneet ilmoille ja kesällä kävimme katselemassa taloja ja netistä tiirailimme myös tontteja.

Monien lyhyiden suhteiden jälkeen arvostan myös sitä, että joku oikeasti tietää mikä piristää päivääni. Arvostan sitä kun on joku, jonka kanssa viettää aikaa, tai vaan makoilla sunnuntaisin sohvalla tekemättä mitään. Kun on joku, joka auttaa tarpeen vaatiessa ja kuuntelee kun jotain on sydämellä.

Tietenkin haaveilen myös ydinperheestä, siitä että lapsellamme on molemmat vanhemmat lähellä.

Huonoina päivinäni pohdin omasta asunnostani luopumisen vaikeutta. Olen myös äärimmäisen pihi ihminen, joten talouden jakaminen jonkun toisen kanssa on mulle hyvin vaikeaa. Etenkin jos sen toisen ihmisen lompakon nyörit on hyvinkin löysässä. Vaikka yksin asuminen onkin hyvin kallista ja kahden aikuisen taloudessa asumiskulut todennäköisesti puolittuisivat, niin silti tuntuu että yksin eläessä jää paljon enemmän käteen.

Meillä tuntuu muutenkin miehen kanssa olevan suuriakin eroja elämänkatsomuksessa. Tuntuu että katselemme maailmaa ihan eri suunnasta, oli kyse sitten uskonnosta, musiikista, rahan ja ajan käytöstä, lasten kasvattamisesta tai ruokailutottumuksista. Etenkin kaksi viimeistä aiheuttaa todella huolta.

Parisuhdettamme ei myöskään erityisesti helpota miehen edellisestä suhteesta olevat lapset ja oma epävarmuuteni äitipuoleudesta. Tietysti olen myös huolissani siitä miten nämä lapset ottavat vastaan uuden tulokkaan. Välillä heidän puheistaan voi aistia ettei tämä uusi vauva ole mienkään erityisen toivottu ja välillä tulee jopa pelkästään sellainen olo että minäkin olen liikaa heidän elämässä.

Näiden kaikkien asioiden kanssa tasapainottelu on välillä hermoja raastavaa ja helposti tulee olo, että olisi vain helpompi olla yksin. Olen yrittänyt tehdä päässäni plus ja miinus-listoja ja yrittänyt asennoitua siihen, etten kuitenkaan voi asua loppuelämääni nykyisessä asunnossa, sillä jossain kohtaa se kävisi pieneksi meille kahdellekin. Tällä hetkellä vain tuntuu hyvälle olla kahden eri katon alla, enkä tiedä auttaako tässä tilanteessa mikään muu, kuin katsoa miten asiat itse asettuvat uomiinsa.