Liittyessäni KonMari Suomi Facebook- ryhmään pari vuotta sitten, siellä keskusteltiin ahkerasti siitä, mitä vanhoille päiväkirjoille pitäisi tehdä. Suurin osa vaikutti olevan sitä mieltä, että ne pitää polttaa -HETI! Koska mikä kauhea häpeä, jos sattuu kuolemaan ja sitten joku lukee ne! Lähes poikkeuksetta ihmiset olivat sitä mieltä, että teiniajan tapahtumat olivat enemmän tai vähemmän ahdistavia ja päiväkirjat joko pelkästään ahdistavia tai vaihtoehtoisesti nolouden multihuipentuma.

Minä olin eri mieltä. Kirjoitin päiväkirjaa ahkerasti jo ala-asteella, teinivuosina erityisen ahkerasti. Niitä kirjoja on kymmeniä ja luen niitä aina välillä. Ja no, onhan se vähän noloa ja välillä tuntuu siltä, että haluaa hypätä seuraavan sivun yli, kun tietää mitä supernoloa vuodatusta sieltä on seuraavaksi tulossa. Mutta suurimmaksi osaksi niiden lukeminen on kuitenkin tosi hauskaa ja opettavaista. On myös aika riipivää näin 20 vuotta myöhemmin nähdä ”ulkopuolisena” ne kaikki hukatut mahdollisuudet ja toisaalta se pään seinään hakkaaminen jonkun ihan toivottoman ihastuksen suhteen. Ja se, miten kiertää ympyrää vuodesta toiseen ja toistaa aina samat virheet, siitäkin huolimatta, että ne nimenomaan yrittää välttää!

Teen myöhemmin jonkinlaisen postauksen päiväkirjojen parhaista paloista, mutta nyt kerron teille hyvästä ideasta, joka minulla oli abikeväänä. Tämä olkoot oma panokseni keskusteluun siitä, onko äitiys tekosyy lihoa.

Olin ihan hukassa, enkä tiennyt mitä tekisin elämässäni, seuraavana talvena, tai edes seuraavassa kuussa. Onneksi keksin tähän helpon ratkaisun: Hankin vauvan! Se, että olin sinkku, ei ollut (mielestäni) mikään este eikä oikeastaan edes hidaste koska baaristahan niitä isiä löytää. Tein tarkkoja laskelmia siitä, miten paljon saisin äitiyspäivärahaa ja miten paljon vauvaan menisi rahaa (olin ihan löytänyt jopa jonkun laskurin, jolla pystyi laskemaan vauvavuoden kulut). Tein myös tarkkoja suunnitelmia siitä, miten pystyn jatkamaan aktiivista ryhmäliikuntaharrastustani lapsen kanssa:

-pääsen töistä kello 16 (se, ettei minulla ollut tietoakaan mistään työpaikasta, ei ollut mikään este hyvälle suunnitelmalle) ja haen lapsen hoidosta (bussilla, huom!)

– klo 18 lähdetään takaisin keskustaan jumppaan, lapsi on sen aikaa lapsiparkissa

– klo 20 ollaan kotona.

Hmm. Jokainen äiti aikuinen varmasti tajuaa, että tällä aikataululla ei ole mitään onnistumisen mahdollisuuksia. Ei mitenkään, millään tavalla. Missä vaiheessa tehdään ruokaa, pestään pyykkiä, siivotaan, seurustellaan lapsen kanssa, levätään työpäivän jälkeen, OLLAAN VAAN? Ja entä jos lapsi ei viihdy lapsiparkissa, entä jos se ei viihdy missään ja jos se valvoo kaikki yöt? Tai ainakin herää kahden tunnin välein? Entä jos minua ei voisi kärpäsenkakan vertaa kiinnostaa joku jumppa tai se onko minulla lökäpöksyt tai meikitön naama tai hapsottavat hiukset? Entä jos elämä on pelkkää selviytymistä päivästä toiseen?

Itse sensijaan pohdin päiväkirjassa, että ”Tässä on varmaan joku juttu jota en tajua (minkä takia EI PITÄISI HANKKIA LASTA), mutta en keksi mikä.”

Ihailin myös yhtä jumppaohjaajaa, jolla oli pieni vauva ja tiukka pylly. Ohjaaja oli selvä esimerkki siitä, että ”Ei ole pakko tulla lökäpöksyäidiksi jos ei halua”.

Tähän ei nyt oikein voi kommentoida muuta kuin että :D. Onneksi ei tullut vauvaa vaan mies joka laittoi haihatteluni aisoihin.

t. Ylpeästi lökäpöksyäiti. Miten ikinä jaksoin pitää farkkuja joka päivä, kotonakin?!