#MuhkuraManifesti- Reidet kuin perunapelto

Minäkin haluan kantaa korteni kekoon tässä #muhkuramanifestissa, vaikka en todellakaan voi väittää, että olisin sinut selluliittisten reisieni kanssa. En todellakaan.

Pääosin minulla on nykyään ihan hyvä itsetunto ja olen suhteellisen tyytyväinen myös ulkonäkööni, siitäkin huolimatta, että olen edelleen melkein 10 kiloa painavampi kuin haluaisin (se vauvavuosi, toi mukanaan paitsi sotkua, myös kiloja!) ja että hiukseni ovat harmaat. Mutta en todellakaan menisi vaikkapa kylpylään tai uimahalliin, en ikinä, kuuna kullan valkeana, koska näin kypsässä 34 vuoden iässä reiteni muistuttavat perunapeltoa. Eikä tarvitse yhtään pyllistellä tai puristaa, nämä muhkurat näkyvät ihan tavallisesti seistessä ja ne näkyvät myös housujen läpi, jos ei ole tarkkana! Tästä syystä tunikat, niin mammamaisia kuin ovatkin, ovat suuri rakkauteni.

Vaikka jotkut ehkä muuta väittävät, selluliitille ei ihan kauheasti voi mitään. Taipumus siihen on hyvin vahvasti perinnöllistä ja sitä löytyy melkein kaikilta naisilta, myös laihoilta ja myös kovaa treenaavilta. Minä kuulun niihin erityisen onnekkaisiin, jotka ovat perineet muhkurajättipotin molempien vanhempien puolelta.

Aloitin taistelun selluliittia vastaan jo alle parikymppisenä. Olen juonut litroittain vettä, urheillut, laihduttanut, kuivaharjannut, hieronut jalkoihini tuubikaupalla sekä kalliimpia että halvempia selluliittigeelejä, jopa kuivakupannut ja aina sitä selluliittia vain on ja on. No okei, silloin kun olen harrastanut rankkaa voimaharjoittelua ja ollut painoindeksissä 18,5, selluliittikin on ollut huomattavasti vähäisempää kuin nyt, mutta silti en muista aikaa, jolloin olisin jotenkin joutunut erityisemmin puristelemaan saadakseni sitä esiin. Pikemminkin olen niin pitkään kuin muistan pyörinyt ja peilaillut eri valoissa, että näkyykö ne muhkurat nyt tässä vaatteessa vai ei. Turha varmaan sanoa, että en ikinä ole oikein päässyt mukaan mikroshortsimuotiin ja hameen pituuskin on pikkuhiljaa venynyt polvimittaisesta ihan nilkkoihin asti. (En kyllä muutenkaan tajua sitä shortsivillitystä, paitsi että onhan se hyvän näköistä, jos siis ei ole sellulliittia hahhah!, mutta mielestäni pitkä liehuva hame on helteellä paljon viileämpi kuin paljaat reidet, joihin aurinko pääsee porottamaan suoraan.)

Hävittäessäni pari vuotta sitten säkkikaupalla turhaa tavaraa kotoamme, ensimmäisten joukossa pois lensivät kuppauskupit, kuivaharjat ja selluliittigeelit. Siinä vaiheessa olin nimittäin jo tajunnut, että turhaa, tämä taistelu oli hävitty jo ennen kuin alkoikaan. Koska olen yrittänyt melkein kaikkea mahdollista hyvin laihoin tuloksin, parempi olisi vain oppia hyväksymään se, että minun kohdallani selluliitti on ikuista ja kauneus on katsojan silmässä. Ehdottomasti siis selluliitin puolesta ja siihen liittyvää häpeää vastaan! Jospa minäkin vielä joskus pääsisin uimarannalle ilman nilkoissa lepattavaa selluliitinsuojahametta.

Ps. Kuten huomasitte, tästä tekstistä puuttuu kuvitus. En löytänyt arkistoistani yhtään kuvaa, pattijaloistani, varmaan siksi, että en ikinä, ikinä liiku julkisilla paikoilla missään niin, että reiteni näkyvät. En myöskään, yllättävää kyllä, ole koskaan tullut ottaneeksi kuvia selluliiteistani ihan muuten vaan.