Kuntosalikehtaaminen
Newsflash kohta kahden kuukauden takaa, mutta minä, joka olen aina inhonnut ajatustakin salilla käymisestä, olen alkanut käymään salilla säännöllisesti. Siis tämä henkilö tässä! Minä, joka olen aina ollut sitä mieltä ettei mikään ole kamalampaa kuin toistojen laskemiseen keksittyminen, ja se tosiasia, että joku saattaa levähtäessään seurata hetken treeniäsi.
No, ollaan nyt ihan rehellisiä. Siitä huolimatta, että vainoharhaisuuteni on muuttunut raivokkaan innokkaaksi reenailuksi, ei olla päästy siihen pisteeseen että antaisin edes tyttöystäväni kannustaa minua reenin aikana. En vaan kertakaikkiaan siedä ajatusta siitä, että joku muukin kuin minä keskittyy tekemiseeni, saati päättää puolestani paljonko vielä jaksan. Kutsutaan sitten sitä ”itsenäisen naisen jääräpäisyydeksi”.
En vaan ole kovinkaan varma, kuinka terveellistä toimintani on. Yleensä kiroan sitä, kun mp3-soittimeni ei mene enää yhtään lujemmalle ja koko sali kaikuu nappikuulokkeistani tursuilevasta treenimusiikista (joka usein on niitä onnelan teinit kirkumaan saavia ”uuh-you-sexy-bitch-shake-that-ass-so-hard-make-me-pop”-kutuetkobiisejä). Tällä menolla on varmasti kuuro ennen kuin pääsen eläkkeelle, mutta ainut oikea treeniflow löytyy vasta kun ympäristöstä ei kuule pihaustakaan. Sana ympäritö käsittää myös oman hengityksen, pinnistysvikinän ja järjen äänen.
Kuitenkin on myös tilanteita, kun yksinkertaisesti henkinen kantti ei kestä sitä, että muut tilassa samalla tavalla ähkivät, vinkuvat ja läähättävät henkilöt voisivat kuulla vastaavat omat äänesi. Silloin kipittelen kotiini ähkimään, vikisemään ja puuskuttamaan, koska onhan se nyt ihan saatanan noloa päästää moista ääntä ympäristössä, jonka äänimaisemaan se vain kuuluu. Yleensä tämän toimenpiteen jälkeen vuorossa on keskivartaloreeni.
Kieltämättä se on erittäin tehokasta, kun kaksi kissaa pyörii jaloissa vatsan alla, kun olet jo toista minuuttia lankussa. Siinä tohinassa kuullostaa kyllä liian paljon sadomasokismin uhriksi joutuneelta mopsilta, sikäli kun on pakko pitää asento ettei alapuolellesi puskemaan ja kujertamaan tullut kissa liiskaudu. Onnea on myös se, että voi täysin vapaasti katsoa mihin suuntaan huvittaa ilman että täytyy pelätä vainoharhat valloilleen päästävää katsekontaktia satunnaisen kanssatreenarin kanssa. Mikään muu kun ei ole pitänyt minua sitkeämmin poissa saleilta nämä vuosikaudet, kuin pelko tuijotetuksi tulemisesta.
Sikäli kun olen aina ollut todella tietoinen kehostani liikuntaharrastusteni takia (baletti, joukkuevoimistelu, muodostelmaluistelu), olen oppinut huonon tavan analysoida joka hetki sitä miltä näytän liikkuessani. Lapsuuden harrastuksissani se oli todella tärkeää, sillä kaikki liike mitä tehtiin, tähtäsi jollain tapaa esteettisyyteen. Nyt on ollut kamala oppiminen olla ajattelematta, että kuntosalilla tarvitsisi näyttää jotenkin uskomattoman sulavaliikkeiseltä ja _naiselta_ puntteja nostellessa. Että saa mennä irvistelemään ja repimään maksimipainoilla niin halutessaan. Aika iso ero sillä on kyllä tähän, mihin on elämässään tottunut.
Parasta on kuitenkin, että ilo liikkumiseen on löytynyt taas pitkän tauon jälkeen. Ja ilahduttavin sivuseikka on siinä, että painoni on saliharrastuksen myötä noussut lähemmäs normaalipainoa, joten olen vihdoin pääsemässä siihen pisteeseen, jota kohti yritin monta vuotta syömällä helvetisti.