Peilistä minua katsoo urheiluvaatteisiin pukeutunut, entistä timmimpi ja vahvempi nainen kuin vertaa vaikka vuoden takaiseen. Kun vertaa 2 vuoden takaiseen, olen ihan täysin uusi nainen. Harrastan urheilua monta kertaa viikossa ja pidän siitä. Jaksan enemmän. Jaksan lenkittää koiraani virkein mielin ja nautin suunnattomasti siitä tunteesta, kun saan viilettää mustin kanssa pitkin keväisiä, sateisia katuja. Jaksan töissä, jaksan kotona. Syön enemmän, monipuolisemmin ja terveemmin kuin ennen enkä edes tunne joutuneeni luopumaan mistään. Voin kokonaisvaltaisesti hyvin. Ja olen onnellinen siitä, että voin ja jaksan hyvin ja ennen kaikkea siitä, että harrastan sitä saakelin urheilua.

Joten mistä ihmeestä johtuu, että en tunne itseäni oikeasti urheilevaksi ihmiseksi? Että tunnen olevani huijari muiden aktiivisesti liikkuvien joukossa? Muut kun menevät juoksulenkille niin minä menen ”juoksu”lenkille, sillä en koe osaavani juosta niin hyvin, että sitä voisi juoksuksi kutsua. Crossfit -treeneissä vähättelen itseäni ja vahvuuttani ja liian usein otan turhan pienet painot, sillä ”en kuitenkaan jaksa tehdä treeniä loppuun isommilla painoilla.” Treenin jälkeen sitten sadattelen sitä, että no olin kyllä jaksanut. Mikä ihme päätäni vaivaa? Milloin alkaisin ottaa itseni vakavasti?

Tämä kuva alkaa hiljalleen vastaamaan todellisuutta:

vaikka fiilis pään sisällä on enemmänkin tällainen:

Postauksessa ei päätä eikä häntää, vähän niinkuin mun suhtautumisessa omaan itseeni.