Hereillä.

Maanantainaamuisin puoli kuudelta on harvoin kivaa olla hereillä. En ole aamuvirkku, olen aamumörkö. Mulle on ihan turha tulla höpöttelemään yhtään mitään ennen kuin olen saanut ensimmäisen tuopillisen kahvia. Nykyään olen alkanut hifistelemään aamukahvini kanssa, joten pelkkä kahvi ei enää riitä pelastamaan aamua ankeudelta; kuppiin on saatava myös rasvatonta maitoa ja teelusikallinen neitsyt kookosöljyä. Muuten iskee pieni (murhanhimoinen) kiukku. Jostain syystä kuitenkin näinä aamuina, jolloin tiedossa on ennen auringonnousua tehtävät punnerrukset, leuanvedot ja karhukävelyt, herääminen on melkein kivaa. Melkein. Samaa ei voi sanoa meidän koirasta, joka on onnekseni tullut omistajiinsa ja rakastaa nukkua pitkään. Harvassa on ne aamut kun se herättää minut aamulenkille, ja yleensä saankin herätellä herraa tovin ennenkuin herääminen alkaa kiinnostaa. Tämä aamu ei ollut poikkeus ja sain osakseni vain ”ootsä jumalauta hullu? Keskellä yötä rupeet siinä tepastelemaan. Pimeässä. Äläkä ainakaan sytytä valoja!” -tyylisiä mulkauksia osakseni jostain sieltä vällyjen välistä. Ja varmistaakseen, etten ainakaan ala mihinkään törkeisiin herättelypuuhiin niitä tehostettiin syvillä huokauksilla.
 

Tähän väliin satunnaisia kuvia asioista, joilla on selkeä yhteys tekstiin:

Aamupöllö. Yhtä iloinen kuin omistajansa. Meillä saattoi olla tänään pieni tuijotuskilpailu, kunnes aivotoimintani alkoi osoittaa elonmerkkejä.

Aamuhauis. Yhtä hereillä kuin kantajansa.

Muista ruumiinosista kuvia vasta sitten kun ovat kuvauskelpoisia. Tai sitten ei ikinä, kuvauskelpoisuudesta huolimatta. Hauis on hyvä ja turvallinen aloitus. Ja se on mun lempi asia mun kropassa.