“Life’s hard. It’s even harder when you’re stupid.”

Meikäläisen elämässä ollaan nyt jännän äärellä. Pari vuotta kestänyt parisuhde on ajautunut siihen pisteeseen, että on päätettävä, jotta jatkaako vaiko eikö. Helppoa olisi jatkaa, mutta otsikkoon viitaten, se olisi typerää. Ongelmat, jotka nyt ovat kasautuneet niin suureksi sontakasaksi, että allekirjoittaneen on hankala hengittää niiden alla (sillä tokihan ne on mun harteille lapioitu), tulevat varmasti vastaan myös tulevaisuudessa. Sillä selvittäähän niitä ei voi. Typerää. Eroaminenkin olisi typerää, sillä toisessa vaakakupissa painaa paljon hyvää.

Mä olen hyvä eroamaan. En feikki-eroa draamailun vuoksi, en petä (Oikeasti. Ikinä) enkä kiristä. Jos parisuhteeni päättyy eroon haluan kunnioittaa yhdessä vietettyä aikaa sen verran, että teen kaikkeni, jotta ero tapahtuu hyvissä väleissä ja sivistyneesti. Toisaalta olen myös aina pitänyt itseäni hyvänä ja helppona kumppanina, mutta koska jälleen kerran löydän itseni pohtimasta eroa ja miten järjestelisin sen menemään molempien kannalta parhaalla mahdollisella tavalla, minun on pakko katsoa kokonaisuutta uudelta kantilta; entä jos olenkin vain hyvä eroamaan mutta en hyvä elämään yhdessä?

Tämän kevyen ajatuksen siivittämänä pakenen yöpuulle. Onneksi huomenna pääsen taas kyykkäämään reiteni hapoille ja nostamaan kämmeneni rikki, voin taas saavuttaa hetkellisen rauhan.