Yli vuosi sitte tehtiin Ukko-kullan kanssa se päätös, että oltais valmiita hankkimaan lapsi. Ajateltiin että eihän se nyt voi niin vaikeaa olla, ehkäisy pois ja kohta täällä taapertaa jo pikkuinen! Eipä se ihan niin mennyt..

Kun aikaa oli jo kulunut odotettua kauemmin, alkoi väkisin heräämään ajatus että onko meissä jotain vikaa? Ja jos on niin kummassa? Ukolla kun ennestään on jo kaksi tervettä lasta, niin silloinhan vika on minussa? Mietin jo että yritän jostain pyytää lainaa että pääsisin tutkittavaksi, mutta erittäin pienituloisena ei sekään ollut mahdollista. Ukko-kulta on onneksi suhkot hyväpalkkaisessa työssä, mutta ei siinäkään juhlimista ole kun on maksanut elatusmaksut, vuokran, autolainan lyhennykset yms. Me ollaan aina tultu toimeen vähällä, ja siksi tämä kädestä suuhun- elämäntyyli ei ole ollut mikään maata kaatava ongelma. Ainahan sitä lottovoittoa toivoo, eikä kyllä varsinaisesti haittaisikaan vaikka vähän enemmän rahaa olisi!

Pointti oli kuitenkin se, ettei meillä ollut varaa tutkimuksiin, saatikka hedelmöityshoitoihin. Tavallaa jo siinä vaiheessa heitettiin hanskat tiskiin, että ei tästä vaan tule mitään. Ehkä meitä ei vaan oltu tarkoitettu vanhemmiksi. Kun oltiin molemmat jo asia hyväksytty, tultiin siihen tulokseen että ehkä ois aika kääntää sivua ja keskittyä johonkin muuhun. Hommattiin siis kuntosali jäsenyydet! 

Alettiin ahkerasti kulkemaan salilla, laitettiin ruokavalio uuteen uskoon ja lenkkeiltiin yhdessä enemmän. Yhtäkkiä kaikki ei enää ollutkaan niin huonosti kuin hetki sitten, mutta haave lapsesta pyöri mielessä vähän väliä.. Normaalisti laskin mahdolliset ovulaatiopäivät tarkalleen, ja yritin sitten epätoivoisesti pitää fiilistä korkealla makuuhuoneen puolella. Kuinkakohan monia kertoja sitä ajatteli että nyt vain on pakko? Noh, sen jälkeen kun aloitettiin tämä ”elämäntapa remontti”, en ole ajatellut niin kertaakaan! Suoraan sanottuna unohdin koko ovulaation ja päivien laskemisen, ja ennen kaikkea jatkuvan itseni tarkkailun. Kaikki ajatukset oli vain saliohjelmissa ja suoritusten laskemisessa. 

Yksi päivä salille lähtiessä aloin muistelemaan että eikös tässä kohta pitäisi taas menkkojen alkaa, ja nakkasin salireppuun tarpeen varalta ” suojavarusteet”. Meni päivä ja toinenkin, ja tajusin ettei menkat alkaneet vieläkään. Kierto kun on normaalisti päivän tarkka, kävi tietysti mielessä että voisiko olla…?!? ”Ei. Ei voi olla. Kroppa vaan temppuilee yhtäkkisen treenaamisen aloittamisen jälkeen”. Tätä hoin itselleni muutaman päivän. Ukolle en uskaltanut edes mainita, saatikka testiä tehdä, koska yleensä juuri näiden jälkeen on täti tullut kylään.. 

Yksi kaunis aamu päätin kuitenkin uhmata kohtaloa, eipähän ainakaan tarvisi enää koko ajan ravata vessassa tarkistamassa tilannetta.. Tein testin ja tulin olohuoneeseen koiraa paijaamaan. Mielessäni mietin että negatiivinenhan se on, niin kuin aina ennenkin. Viisi minuuttia kului nopeasti, ja henkisesti valmistuin taas pettymään. Unisena tömistelin kylppäriin, ja samalla kuuntelin kuinka Ukko kuorsasi makuuhuoneessa. Raukka, oli taas joutunut valvomaan koko yön valmistautuessa alkavaan yövuoro viikkoon töissä..

Sytytin kylppäriin valot ja nappasin tikun pöydältä. Hetken aikaa vain tuijotin ja luulin näkeväni vielä unta. Hieroin silmiä ja katsoin vielä uudestaan. Testi oli positiivinen. Tässä vaiheessa iski se ” WHAT THE FU*K?!” fiilis. Kädet tärisi ja kyyneleet nousi silmiin. Eihän tämä nyt voi olla mahdollista, enhän minä voinut edes tulla raskaaksi. Sitten vasta tajusin että miksi en voisi? En ikinä käynyt lääkärin juttelemassa asiasta, joten kukaan ei olisi voinut edes väittää tätä mahdottomaksi. 

Olin kahden vaiheilla käynkö herättämässä Ukon saman tien, vai odotanko siihen saakka että hän nousee ylös..  Juu ei, nyt ei voi odottaa! Ukko oli ihan unessa, ja vaikutti siltä ettei se edes tajunnut mitä tapahtui! Miten se nyt voi nukkua kun on tilanne päällä! Muutaman tunnin päästä Ukkokin nousi ylös, ja olihan se hieman eri ääni kellossa! 

Nyt kun ajatusta on saatu sulatella muutama päivä, on kuvioihin ilon lisäksi tullut pelko. Pelko siitä, että raskaus menee kesken, tai se on kohdun ulkopuolinen tai pelkkä tuulimuna. Viikkoja on nyt kasassa noin 5+2, eli ei vielä kovin paljoa.. Ensimmäinen neuvolakäynti on varattu noin kuukauden päähän, ja varhaisultra noin kahden viikon päästä. 

Miten joku  pystyy odottamaan ”virallista” ensimmäistä ultraa sinne 12-14 viikoille?! Voiko joku vain toivoa että kaikki on kunnossa ja sikiö on oikeassa paikassa? Mitä jos ensimmäisessä vasta ultrassa huomataan että sydän ei lyö? Itse en voisi edes ajatella sietäväni niin kauan ilman mitään varmuutta! Luojan kiitos yksityisille terveysasemille! 

Vaikka olen tiennyt raskaudestani vasta muutaman päivän, olen ehtinyt soittaa neuvolaan ja päivystykseen jo muutamia kertoja.. (Hehe..) Ensimmäiset kerrat olivat lähinnä niitä, kun ihan innoissaan soitetaan ja kerrotaan olevansa raskaana, varataan neuvola-aika ja jutellaan niitä näitä. Toiset kerrat taas niitä, kun tajutaan että ensimmäisellä kerralla kaikki meni ihan ohi, ja että mitäs tässä nyt siis piti tehdä?

Kolmannet kerrat onkin jo niitä, kun yhtäkkiä pistää ja vihloo mahaa niin pirusti, että ensimmäisenä tulee mieleen keskenmeno. Eikä asiaa yhtään auta se kun keskustelupalstoilta lukee kauhutarinoita, missä nimimerkki Mamma69:llä on tismalleen samanlaisia vaivoja, ja hänen kohdallaan vaivat johtuivat mm. virtsatietulehduksista, munasarjakystista, eikä näillä tarinoilla ole ikinä onnellista loppua. Siinä vaiheessa alkaa itsellekkin tulla hätä, ja Ukko-kultakin alkaa hätäillä kun minäkään en tiedä mitä tapahtuu. Kaiken kruunaa se, kun soitat päivystykseen ja kerrot kivuista, ja Mamma69:n tarinasta, ja vastaus on aina sama; ”Se on ihan normaalia, kuuluu asiaan, jos kivut jatkuu pidempään niin soita uudestaan.” Eli toisien sanoen, niin kauan kun mitään ei vuoda, kaikki on hyvin. Onko se oikeasti noin yksinkertaista?

Ainakin meillä on se lohtu, että vaikka tämä raskaus menisikin syystä tai toisesta kesken, nyt ainakin tiedetään ettei lapsen saaminen ole täysin mahdotonta <3 Me jatketaan toivomista ja haaveilua, että saadaan maailman paras joululahja! 

Mukavaa ja lämmintä kevättä jokaiselle! 

Truly yours; HeyMama & MiniMe 5+2