Vaikeita tunteita
Paljon on puhuttu katkeruudesta ja surusta jota lapsettomudesta kärsivät kokevat raskaana olevia, ja jo lapsia saaneita kohtaan. Itse olen kauan aikaa sitten tukenut henkilöä joka itkee silmät punaisena kun ystävä tulikin yllätttäen pitkällä raskaana tapaamiseen, koska ei ollut tiennyt miten kertoa raskaudestaan lapsettomuuden kanssa painivalle etukäteen (tämä henkilö sai myöhemmin kaksi ihanaa lasta hoitojen avulla :). Kun aloitimme hoidot muistin tämän ja ajattelin,että tämä ei tule minua niin vahvasti koskettamaan ja minusta ei koskaan tule katkeraa muiden onnen suhteen… Kuitenkin niin kävi minullekin.
Jokainen raskausuutinen tuntui pienenä pistona sydämessäni, sekä hyvässä että pahassa. Usein jälkikäteen itkin ja surin kuinka en itse saa olla samassa tilanteesa, vaikka kuitenkin oikeasti olin hyvinkin iloinen ko henkilön puolesta. Tuollle tunteelle kateudelle ja katkeruudelle en vaan voinut mitään.. Myönnän häpeäkseni että olen joskus jopa toivonut että kaikki ei menisikään hyvin kun olen jonkun uudesta raskaudesta kuullut… En kuitenkaan läheisteni kohdalla, mutta kuitenkin myönnän tämän tunteen suurta häpeää tuntien mutta silti rehellisesti myöntäen.
Ystävieni raskaudet ovat olleet sekä iloisia uutisia että pysähtymisen paikka. Miten suhtaudun tähän ihmiseen nyt ja jaksan tukea toista ja olla hänelle läsnä hyvänä ystävänä hänen raskautensa aikana? Miten iloitsen hänen kanssaan, ilman että koen hukkuvani omaan suruuni ja ahdistukseeni taas yhden hoidon mennessä pieleen. Samalla oman toivoni pikkuhiljaa vähentyessä ja tuskan kasvaessa. Varsinkin kaikenlainen raskaudenhehkutus on välillä ollut hyvinkin raskasta, mutta toisaalta olen kokenut hyvinkin raskaana kaikenlaisen valittaminen raskauden rankuudesta ja lapsiarjen raskaudesta. Kuitenkin tottakai sellaiset tunteet ovat sallittuja enkä niistä puhumista läsnäollessani ole koskaan halunnut keneltäkään kieltää.
Yhtä ystävääni en koko raskauden aikana tavannut kertaakaan, en vain yksinkertaisesti kyennyt siihen.. Onnneksi sittemmin kaikki on ollut ok ja ystävyytemme on jatkunut, olen jopa suloisen pienen taaperon onnellinen kummitäti <3 Toisaalta tässäkin olen kasvanut ja ymmrätänyt pistää nämä omat tunteeni sivulle toisten iloon keskittyen. Juuri viime viikolla tapasin yhden maailman suloisimmista pienistä pojista ja ilman minkäänlaista ahdistusta tai surua olin hänen seurassaan pari tuntia. Enkä kirjoita näin vain koska hänen äitinsä saattaa tätä lukea, vaan olen oikeasti oppinut jotain itsestäni ja tunteiden käsittelemisestä. Enään jokainen raskausuutinen tai vauva ei ole maailmanloppu vaan osaan keskittyä iloitsemaan toisten puolesta. Yksi tähän kasvuuni vaikuttava asia on ollut veljeni lapsen ja kummilasteni syntyminen, olen saanut viettää aikaa pienten kanssa niin paljon kuin olen jaksanut ja halunnut. Lisäksi olen kokenut että, voin olla se supertäti josta lapset tykkäävät kaikille lähipiirini lapsille. Rakastan lapsia ja toivon niitä edelleen tulevaisuudessa saavani.
Muistakaa että lapsettomuus tuo esille paljon erilaisia tunteita, jotkut toisia raskaampia ja ahdistavampia. Kuitenkin kaikenlaiset tunteet ovat sallittuja ja voin lohduttaa että ne menevät ajan kanssa ohitse …Tunteiden vuoristorata kestää oman aikansa, mutta onneksi se ei kestä ikuisesti..