Vaikeita tunteita

Paljon on puhuttu katkeruudesta ja surusta jota lapsettomudesta kärsivät kokevat raskaana olevia, ja jo lapsia saaneita kohtaan. Itse olen  kauan aikaa sitten tukenut henkilöä joka itkee silmät punaisena kun ystävä tulikin yllätttäen pitkällä raskaana tapaamiseen, koska ei ollut tiennyt miten  kertoa raskaudestaan lapsettomuuden kanssa painivalle etukäteen (tämä henkilö sai myöhemmin kaksi ihanaa lasta hoitojen avulla :). Kun aloitimme hoidot muistin tämän ja ajattelin,että tämä ei tule minua niin vahvasti koskettamaan ja minusta ei koskaan tule katkeraa muiden onnen suhteen… Kuitenkin niin kävi minullekin.

 

Jokainen raskausuutinen tuntui pienenä pistona sydämessäni, sekä hyvässä että pahassa. Usein jälkikäteen itkin ja surin kuinka en itse saa olla samassa tilanteesa, vaikka kuitenkin oikeasti olin hyvinkin iloinen ko henkilön puolesta. Tuollle tunteelle  kateudelle ja katkeruudelle en vaan voinut mitään.. Myönnän häpeäkseni että olen joskus jopa toivonut että kaikki ei menisikään hyvin kun olen jonkun uudesta raskaudesta kuullut… En kuitenkaan läheisteni kohdalla, mutta kuitenkin myönnän tämän tunteen suurta häpeää tuntien mutta silti rehellisesti myöntäen.

 

Ystävieni raskaudet ovat olleet sekä iloisia uutisia että pysähtymisen paikka. Miten suhtaudun tähän ihmiseen nyt ja jaksan tukea  toista ja olla hänelle läsnä hyvänä ystävänä hänen raskautensa aikana? Miten iloitsen hänen kanssaan, ilman että koen hukkuvani omaan suruuni ja ahdistukseeni taas yhden hoidon mennessä pieleen. Samalla oman toivoni pikkuhiljaa vähentyessä ja tuskan kasvaessa. Varsinkin kaikenlainen raskaudenhehkutus on välillä ollut hyvinkin raskasta, mutta toisaalta olen kokenut hyvinkin raskaana kaikenlaisen valittaminen raskauden rankuudesta ja lapsiarjen raskaudesta. Kuitenkin tottakai sellaiset tunteet ovat sallittuja enkä niistä puhumista läsnäollessani ole koskaan halunnut keneltäkään kieltää.

 

Yhtä ystävääni en koko raskauden aikana tavannut kertaakaan, en vain yksinkertaisesti kyennyt siihen..  Onnneksi sittemmin kaikki on ollut ok ja ystävyytemme on jatkunut, olen jopa suloisen pienen taaperon onnellinen kummitäti <3 Toisaalta tässäkin olen kasvanut ja ymmrätänyt pistää nämä omat tunteeni sivulle toisten iloon keskittyen. Juuri viime viikolla tapasin yhden maailman suloisimmista pienistä pojista ja ilman minkäänlaista ahdistusta tai surua olin hänen seurassaan pari tuntia. Enkä kirjoita näin vain koska hänen äitinsä saattaa tätä lukea, vaan olen oikeasti oppinut jotain itsestäni ja tunteiden käsittelemisestä. Enään jokainen raskausuutinen tai vauva ei ole maailmanloppu vaan osaan keskittyä iloitsemaan toisten puolesta. Yksi tähän kasvuuni vaikuttava asia on ollut veljeni lapsen ja kummilasteni syntyminen, olen saanut viettää aikaa pienten kanssa niin paljon kuin olen  jaksanut ja halunnut. Lisäksi olen kokenut että, voin olla se supertäti josta lapset tykkäävät kaikille lähipiirini lapsille.  Rakastan lapsia ja toivon niitä edelleen tulevaisuudessa saavani.

 

Muistakaa että lapsettomuus tuo esille paljon erilaisia tunteita, jotkut toisia raskaampia ja ahdistavampia. Kuitenkin kaikenlaiset tunteet ovat sallittuja ja voin lohduttaa että ne menevät ajan kanssa ohitse …Tunteiden vuoristorata kestää oman aikansa, mutta  onneksi se ei kestä ikuisesti..

Kommentit (2)
  1. Hei,

    alkuun haluan kiittää sinua tämän blogin kirjoittamisesta. Aihe on rankka ja kaikista (ml. minä) ei ole siitä paljoa puhumaan, saati kirjoittamaan suuremmalle yleisölle.

    Minulla ja miehelläni lapsettomuus-teema on vasta alussa, yritystä on takana ”vain” noin 1,5 vuotta. Letrojen käyttö on käyty läpi ja ensimmäinen inseminaatio tapahtuu ensi kierrossa.
    Vaikka olemme vasta hoitojen alussa, on minut vallannut hirveä lapsettomuuden pelko. Olen luonteeltani pessimisti ja niin omituiselta kuin se kuulostaakin, minulle on lohduttavaa siirtyä heti superpessimistiseen ”en tule ikinä saamaan lasta”-ajatukseen.Tämä ajattelumalli johtuu aikaisemmista kokemuksista elämäni varrella.

    Kateuden tunteet ovat (ikävä kyllä) itsellenikin jo tulleet tutuiksi, mutta tällä hetkellä vallitseva tunne on suru. Tämä on siitä inhottava asia, että samaan aikaan kun olen surullinen ja käsittelen suuria tunteita, tunnen olevani todella yksin ajatusteni kanssa. En koe haluavani puhua tästä asiasta kenenkään kaverini/ystäväni kanssa. Olenkin alkanut eristäytyä ja en jaa enää kuulumisia samaan tapaan kuin ennen . Koen, että minun on erittäin vaikea puhua asiasta sellaisille, joilla ei ole kosketuspintaa asiaan. Myöskään saamani kommentit ”älä stressaa” ja ”aina voi adoptoida” eivät innosta jakamaan tätä asiaa eli jollain tasolla sulkeutumiseni toimii itsesuojelumekanismina.

    Viestistäni tuli nyt melko sekava, mutta siis pääasiassa halusin tosissaan kiittää sinua rohkeudestasi puhua lapsettomuudesta ja sen aiheuttamista tunteista. Ne auttavat ainakin minua pohtimaan omaa tilannettani ja omia ajatuksiani. Minun on myös hyvä tiedostaa, että en ole tässä tilanteessa yksin, vaikka omassa lähipiirissäni ei olekaan kohtalotovereita (ainakaan sellaisia, jotka olisivat kertoneet asiasta julkisesti).

    T. Pauliina

    1. Hei!
      Kiitos ihanasta viestistäsi, olen iloinen kuullessani että blogistani on ollut hyötyä jollekulle. Kyseessä on kovin kovin arka aihe monelle ja siksi itsekin kirjoittelen nimettömänä, koska aiheesta on välillä hyvinkin vaikea puhua. Hienoa että rohkaistuit kirjoittamaan ja kertomaan tilanteestanne, usein puhuminen auttaa. Tuolta vertaistukea postauksestani löydät vinkkejä mistä tietoa ja kontakteja halutessaan löytää, esimerkiksi tuon suljetun simpukan facebook sivun olen kokenut hyvin hyödylliseksi prosessin aikana. Paljon voimia ja tsemppiä sinulle ja toivotaan että teillä on joku päivä se pieni tuhisija kotona <3

Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *