Hoitojen kallein hinta?

Mietin pitkään miten lähtisin tähän aiheeseen pureutumaan, sillä aihe on kovin arka ja henkilökohtainen ja liittyy vahvasti suhteen toiseen osapuoleen. Hoidot ovat kestäneet jo kaksi vuotta, jota ennen ehdimme  yrittää  itsenäisesti kolmen vuoden ajan (miehen toivomuksesta hoitojen aloitusta siirrettiin vuodella eteenpäin). Aika on ollut yhtä ylä-ja alamäkeä kaikkine toiveineen ja pettymyksineen.  Tämä kaikki on vaikuttanut hyvin paljon parisuhteeseemme, en olisi etukäteen uskonut että jopa näin paljon. Joka paikassa lukee että ”lapsettomuus aiheuttaa  parisuhteeseen aaltoilevan kriisin, jota pariskunnat usein elävät hieman epätahdissa” Tämän allekirjoitan, hyvin vahvasti.

Itselläni suurin vaikutus on olllut iso epävarmuus suhteemme jatkumisesta ja jostakin sisimmästäni kumpuava menettämisen pelko. En ole koskaan aikaisemmin ollut niin kovin mustasukkainen puolisona, mutta hoitojen myötä olen löytänyt itsestäni epävarman ja mustasukkaisen puolen. Sen joka jatkuvasti pelkää (jopa välillä uskoo vahvasti) että toinen vielä löytää jonkun toisen ”paremman” ja lähtee. Varsinkin koiramme kuolema laukaisi minussa todella ison menettämisen pelon, uskoin pitkään että nyt mies voi koska tahansa lähteä ja jopa oikeasti löytää sen paremman puolison. Etsiä jonkun joka voi antaa hänelle sen lapsen jota minä en voi hänelle antaa. Nyt kun mikään ei enää sido häntä minuun, on hänen helpompi lähteä luotani.

Olen  jopa joskus miettinyt, että pitäisi päästää mies menemään, jotta hän saisi mahdollisuuden lapseen ja onneen. Voisi löytää jonkun helpomman,  joka ei ole niin hankala luonteeltaan ja jatkuvasti lääkkeistä johtuvien voimakkaiden mielialojen vaihteluiden keskellä. Olen muutenkin  luonteeltani hyvin tunteellinen ja temperamenttinen, joten voitte kuvitella sellaisen henkilön hormonilääkkeiden kanssa… Jonkun joka ei ole lihonnut 20kiloa viime vuosina, kiitos lääkkeiden ja epäterveellisen ruuan sekä tunnesyömisen. Jonkun nuoren ja nätin. Sellaisen joka jaksaa pitää ulkonäöstään huolta, tämä  tyttö se vain kulkee vapaa-ajalla vanhoissa farkuissa ja ilman meikkiä. Toisaalta työssäni pitää pukeutua siististi, enkä ole koskaan ollut mikään supernaisellinen laittautuja. Vaikka ulkonäkö ei olekaan miehelle niin tärkeätä, eikä hän ole niin pinnallinen kuin tuo aiempi lause antaa ymmärtää,  on se ajatus omassa päässäni vahvana…. Jokainen nainen joskus kokee tuota riittämättömyyden tunnetta ja itselläni se on hoitojen myötä korostunut.

Miehen puolesta en voi sanoa mitään, mutta kyllä hänestäkin näkee että hän kärsii. Hän on ottanut roolin olla se vahva ja tukenani kaikessa. Hän sanoo kaiken stressaamiseni  keskellä minulle ”turha murehtia asioita, joille ei voi mitään”,” sä stressaat turhaan liikaa kun et voi asiaan vaikuttaa ” mutta vaikea sanoa miten hän itse asioista oikeasti ajattelee.Kysyttäessä hän vastaa että ”turha sitä murehtia kun asialle ei voi mitään” Vaikuttaa näin kirjoitettuna kylmältä, mutta uskon että hänelle se selvitymiskeino on yrittää elää eteenpäin ja vetäytyä omaan kuoreensa miettimään asioita. Hän näkee miten kärsin ja yrittää olla lisäämättä kärsimystäni omalla stressillään. Eniten oma sydämeni särkyy hänen puolestaan, kun näen mieheni leikkivän lasten kanssa. Hän on luonnostaan todella  hyvä lasten kanssa ja näkee miten hän nauttii sukulaislasten kanssa touhuamisesta. Niin haluaisin voida antaa hänelle sen oman lapsen jota lelliä ja jonka kanssa touhuta kaikkea kivaa.

Parisuhteelle tämä kaikki on ollut rankkaa, varsinkin kun itse haluaisin jauhaa kaikkea loputtomiin;pohtia, miettiä ja anlysoida ja mies taas vetäytyy omaan kuoreensa. Kyllä me asioista puhutaan keskenämme, mutta meillä on kaksi erilaista tapaa käsitellä asiaa ja surra. Nyt esimerkiksi keskenmenoni jälkeen oli rankkaa kun kumpikin oli syvällä omassa surussaan eikä oikein jaksanut tukea toista. Olimme heti kokonaisen viikon yhdessä, mutta sitten melkein kaksi viikkoa erillään lomien vuoksi. Kun palasimme lomilta nukuimme monta viikkoa eri huoneissa (osin kummankin flunssasta johtuvan yskimisen vuoksi) ja riitelimme paljon.  Jotenkin sitä huomaa miten helppo sitä kaikkea stressiä ja väsymystä on purkaa toiseen. Miten oman surun keskellä on helpointa vetäytyä kuoreensa ja tiuskia toiselle, vaikka ei sitä oikeasti tarkoitakkaan.

Lapsettomuuden kanssa on joutunut erilailla opetttelemaan  muistuttamaan itseään siitä, että toinenkin kärsii ja ettei jokaiseen riitaan ja kiukkuun ehkä olekaan oikeasti syytä… Tähän mennessä olen onnistunut tässä hyvin vaihtelevasti, mutta olen kovasti yrittänyt hillitä temperamenttistä luonnettani. Kaiken stressin ja muun keskellä yrittää muistaa kysyä toiselta säännöllisesti miten sinä jaksat ja miten sinä koet tämän kaiken. Kuitenkin se puolison tuki tässä kaikessa on kaikkein tärkeintä, ME olemme tässä yhdessä ja ME selviämme tästä kaikesta.

Uskon (tai ainakin toivon) vahvasti, että selviämme  tästä kaikesta ja uskoni parisuhteeseemme on vahva.  Olemme kuitenkin  selvinneet niin rankoista paikoista ja lapsettomuus on kuitenkin kaiken keskellä pikkuhiljaa vähitellen hitsannut meitä vahvemmin yhteen. Muistakaa puhua puolisollenne ja tukekaa toisianne, niin selviätte kyllä kaikesta yhdessä <3