Kiisseli-ihmiset

 

Tunnustan ja olen ylpeä siitä, kuulun kiisseli-ihmisiin. 🙂 Moni muu ikäiseni ei kuulu kiisseli-ihmisiin pitkän aikavälin havaintojeni perusteella. Vahvistuksen ajatukseeni sain viime kesänä , kun olin ystäväni kanssa maakunta matkailulla Turussa. Ystäväni on siis samanikäinen kuin minä. Kävimme syömässä jossakin ihan tavallisessa lounaspaikassa mihin kuului salaattia, lämmin ruoka ja jälkiruoka. Syötiin ja juteltiin kunnes tuli jälkiruuan ja loppu kahvin/teen aika. Olin innoissani, kun tarjolla oli karpalokiisseliä! Ystäväni otti vain teetä, jonka vuoksi kävimme seuraavan keskustelun:

– Miks et ottanu tätä kiisseliä? Tää on hyvää.. karpaloa (slurps)

– En mä välitä.

– Etkö sie tykkää kiisseleistä?

– En oikeestaan.

– Mie oon kiisseli-ihmisiä ollu aina!

Ja sitten aloin saarnaamaan kuinka meillä kotona ja mummolassa syötiin kiisseliä oli mikä ruoka-aika hyvänsä: Aamupalalla, välipalalla, jälkiruualla tai iltapalalla.

Tänään oli ihan pakko tehdä karpalokiisseliä, kun sormet osui kaupan pakastealtaalla karpalopussiin. Ja hyvää tuli! Nam nam.

Ymmärrän ihmisiä, joille on jäänyt syvät traumat klönttisistä kiisseleistä ja sen takia kiisselit ei maistu. Itse olen jättäny klönttikiisselit syömättä, jos sellasen olen eteeni saanut. Mutta kiisseli jota en enää ikinä maista uudelleen on ananaskiisseli! Aivan tulee ällötys kun ajatteleekin sitä. Marjakiisseliä sen olla pitää!