Ärsyttävät kuskit x11

Pari kuukauden ajan ajokortin omistaneena ja liikennettä ihmetelleenä olen kiinnittänyt siellä huomiota muutamiin asioihin. Enimmäkseen niihin, jotka muissa liikenteen käyttäjissä saavat minut puristamaan rattia hiukan tiukemmin. En väitä, että itse olisin lainkaan täydellinen kuski – kaukana siitä – mutta väitän, että kaikilla meillä on vielä vara parantaa. Tässä muutama esimerkki ärsyttävistä tyypeistä, joita liikenteessä olen kohdannut:

 

”Jaaha, siinä edessä menee autokoulun auto. Ihan nopeusrajoitusten mukaan ajaa, mutta ohitampa nyt silti kuitenkin.”

Tapahtui itselleni lähes jokaisella ajotunnilla, jopa kortin saamisen jälkeen harjoitusvaiheessa ajaessani. Johtuuko se tosiaan siitä kuskista, vaiko niistä valkoisista kolmioista auton perässä?

 

”Edessä oleva auto sammui lähtiessään liikkeelle risteyksestä. Näyttää taas olevan autokoulun auto. Ei tässä nyt niin kauhea kiire mihinkään, mutta tööttäämpä nyt kuitenkin. Ei se varmaan lisää sen nuoren pelkoa ajamista kohtaan, ei varmasti.”

Itselleni tuttu tyyppi autokouluajoilta, kuten ensimmäinenkin. Kaikkihan meistä osasivat ajaa autoa heti jo syntyessään, eiksje?

 

”Edessä oleva auto ei ihan heti huomannutkaan, että valot vaihtuivat vihreäksi. Kaikenlaisia idiootteja sitä on liikenteessä, pitääpä töötätä.”

Minulle ei olla onneksi vielä töötätty, mutta monille muille on. Silti ärsyttää. Se nappi siinä ratissa on ensisijaisesti tarkoitettu vaaratilanteiden ehkäisemiseen. Se, että myöhästyt salkkareilta 10 sekuntia, ei ole vaaratilanne. Tai ei ainakaan pitäisi olla.

 

”Nopeusrajoitus on 100. Edessä oleva Toyota ajaa 102. Ohitampa silti.”

Pääsitkö perille jopa minuutin etuajassa? Kannatti ohittaa!

 

”Nopeusrajoitus on 100. Edessä oleva ajaa 102. En halua ohittaa, mutta ajan silti aivan kyseisen auton takapuskurissa kiinni.”

Etummaisen hätäjarruttaessa ei taida enää hymyilyttää. Niin mikä turvaväli?

 

”Kyllä se auto taisi parkkeeratessa ruudun viivojen sisällä olla. Ei se nyt mitenkään suorassa ollut, mutta viivojen sisällä kuitenkin.”

Itse perfektionista ärsyynnyn tästä. Hankaloittaa omaa parkeeraamista, vaikka auto sattuisikin juuri olemaan ruudun sisällä. Varsinkin kun ei itsellä sitä kokemusta parkkeeraamisesta kauheasti löydy.

 

”Auto on parkkiruudun sisällä ja suorassa. Sattuu vaan olemaan niin lähellä, ettei viereinen kuski enää pääse autoonsa sisälle.”

Kiitos kovasti, halusinkin kontata autooni sisälle apukuskin puolelta.

 

”Minulla on ajokortti, mutta en ole vielä oppinut miten auton vilkut toimivat.”

Ymmärrettävästi kaikkien vilkut eivät aina syystä tai toisesta toimi. Mutta jos ne toimivat, olisi ihan liikenneturvallisuudenkin nimissä kiva, jos niitä käytettäisiin.

 

”Liikennevalot mäessä, mäkilähtö edessä. Ajankin ihan kiinni tuohon edellä olevaan autoon, ihan vain testatakseni, kuinka hyvin mäkilähdöt kyseinen kuski taitaa.”

Stressin paikka. Rattia puristaen toivon, että tulisi nostettua kytkintä oikein. Tämä 20 vuotias autovanhus kun sammuu, jos sitä nostaa liikaa ja valuu taaksepäin, jos liian vähän. Ja kaikki tulisi vielä tehdä ihan inhimillisen nopeastikin, ettei vaan takana ajava päättäisi painaa tööttiä. Niin kuin silloin autokoulussa.

 

”Tuolla olis jalankulkija odottamassa pääsyä suojatielle. En pysähdy, kyllä ne jalankulkijat väistää.”

Ja autokoulussa opettaja polkaisi aina jarrut pohjaan, jos edes näytti siltä, että jalankulkija oli astumassa suojatielle. Koska lain mukaan autoilijalla on velvollisuus väistää jalankulkijaa, joka on astumassa suojatielle taajamassa. Silti harvat tätä noudattavat. Ja monet jalankulkijat sattuvat ajattelemaan asian juuri päinvastoin; kyllä ne autoilijat väistää.

 

”Viereisen kaistan auto pysähtyi juuri suojatien eteen, mutta minä en viitsi.”

Törkeä liikenteen vaarantaminen, silti tämä tapahtuu surullisen usein. Siihen on syynsä, miksi se pysähtyminen on määrätty laissa. Ja miksi pysähtymättä jättämisestä lähtee kortti pois. Ai onko? No ilman mitään syytäkö se toinen auto päättäisi juuri pysähtyä sen suojatien eteen? Niinpä.

 

Oletko itse huomannut liikenteessä asioita, jotka sinua ärsyttävät?

Puheenaiheet Ajattelin tänään Syvällistä Uutiset ja yhteiskunta

Laiskiaisesta jumppahiireksi

Viime aikoina olen huomannut itsessäni täysin uusia puolia. Uusia tapoja ja mieltymyksiä, joita en olisi voinut allekirjoittaa parisen vuotta sitten. Jos joku olisi esimerkiksi tullut kertomaan minulle, että tulen nauttimaan enemmän juoksulenkeistä ja hikijumpasta kuin koukuttavien facebook pelien pelaamisesta, olisin varmasti nauranut. Jos samainen ihminen olisi vielä kertonut minun tulevaisuudessa rakastavan hauiskääntöjä ja kyykkäämisen aiheuttamaa polttetta pakaroissa, olisin todennut, ettei hän taida minua tarpeeksi hyvin tuntea ja aloittanut sadonkorjuun FarmVillessä.

Lähes koko lyhyen elämäni olen inhonnut liikuntaa. Olen pohtinut, mistä vallinnut kammoni kaikkea liikkumista kohtaan johtui. Tai ennemminkin ennakkoluulo. Vaikka koulun liikuntatunteja ei ehkä saisi syyttää kaikesta, aion nyt kuitenkin tehdä sen. Uskon nimittäin vakaasti, että aina viimeisten joukossa jalkapallojoukkueeseen valitseminen ja koulun hiihto- ja yleisurheilukilpailuissa viimeisten joukkoon sijoittuminen nakersivat molemmat itsetuntoani ja lisäsivät negatiivisia kokemuksiani liikkumisesta. Toisen luokan alussa puhjennut astmakaan ei yhtään helpottanut tilannetta, kun kehon rasittuessa henkitorvi alkoi porautua umpeen.

Elämäni koki kuitenkin täyskäännöksen toukokuussa 2010, kun ostin Trendin.

ilonkautta.jpg

Lehdestä löytyi Tia Nikkilän kirjoittama artikkeli Ilon kautta, joka kertoo, että ajattelutapaa muuttamalla voi juoksustakin tulla nautinto. Silmäni aukesivat, jospa minäkin yrittäisin. Heti seuraavana aamuna laitoin hiukseni nutturalle ja lähdin hölkkäämään. Muutaman kuukauden jaksoinkin tuolloin juosta lähes säännöllisesti ja kuntoni kohosi silmissä. En kuitenkaan kokenut juoksiessani sitä samaa iloa, mitä artikkelin kirjoittaja ja niin intoni lopahti heti viileiden syysilmojen koittaessa. Pian kuntoni olikin päätynyt lähtöpisteeseen. Pelkkä halu loistaa seuraavissa koulun kuntotesteissä ei riittänyt motivoimaan minua itseni rääkkäämiseen. Tiedostin kuitenkin sen, että voidakseni nauttia liikunnasta, minun tulisi löytää laji, josta aidosti nautin.

Seuraavana keväänä aloittelin taas hieman pakkopullalta tuntuvaa juoksemista.  Hyvin pian kuitenkin ystäväni kehoituksesta lähdin mukaan BodyCombat tunnille ja elämäni ensimmäistä kertaa koin sen liikkumisen ilon. Vauhdikkaat iskut, mukaansa tempaava rytmi sekä kannustava ohjaaja herättivät sisäisen liikkujani. Halusin lisää. Aloitin suhteellisen säännöllisen jumppaamisen ja myöhemmin myös kuntosalilla treenailun. Jumppaamisesta ja painojen nostelemisesta tuli kunnon kohottamisen lisäksi keino piristää mieltä ja käsitellä tunteita. Ja tässä sitä nyt ollaan: paljon energisempänä ja erottuvat hauikset omaavana (olen niistä niin ylpeä, hih).

Niihin jokavuotisiin ala-asteen hävittyihin hiihtokisoihin vedoten en vieläkään vedä monoja jalkaani vapaaehtoisesti. Pituushyppääjää tai kilpajuoksijaa minusta ei koskaan tule. Inhoan myös jalkapalloa, sählyä ja kuntotestejä. Mutta onneksi kaikki pakolliset koululiikunnat vuosi sitten suorittaneena saan harrastaa liikuntaa, joka tekee minut iloiseksi. Niitä ihanan tuskallisia askelkyykkyjä sekä hauiskääntöjä.

Suhteet Oma elämä Liikunta