Laiskiaisesta jumppahiireksi
Viime aikoina olen huomannut itsessäni täysin uusia puolia. Uusia tapoja ja mieltymyksiä, joita en olisi voinut allekirjoittaa parisen vuotta sitten. Jos joku olisi esimerkiksi tullut kertomaan minulle, että tulen nauttimaan enemmän juoksulenkeistä ja hikijumpasta kuin koukuttavien facebook pelien pelaamisesta, olisin varmasti nauranut. Jos samainen ihminen olisi vielä kertonut minun tulevaisuudessa rakastavan hauiskääntöjä ja kyykkäämisen aiheuttamaa polttetta pakaroissa, olisin todennut, ettei hän taida minua tarpeeksi hyvin tuntea ja aloittanut sadonkorjuun FarmVillessä.
Lähes koko lyhyen elämäni olen inhonnut liikuntaa. Olen pohtinut, mistä vallinnut kammoni kaikkea liikkumista kohtaan johtui. Tai ennemminkin ennakkoluulo. Vaikka koulun liikuntatunteja ei ehkä saisi syyttää kaikesta, aion nyt kuitenkin tehdä sen. Uskon nimittäin vakaasti, että aina viimeisten joukossa jalkapallojoukkueeseen valitseminen ja koulun hiihto- ja yleisurheilukilpailuissa viimeisten joukkoon sijoittuminen nakersivat molemmat itsetuntoani ja lisäsivät negatiivisia kokemuksiani liikkumisesta. Toisen luokan alussa puhjennut astmakaan ei yhtään helpottanut tilannetta, kun kehon rasittuessa henkitorvi alkoi porautua umpeen.
Elämäni koki kuitenkin täyskäännöksen toukokuussa 2010, kun ostin Trendin.
Lehdestä löytyi Tia Nikkilän kirjoittama artikkeli Ilon kautta, joka kertoo, että ajattelutapaa muuttamalla voi juoksustakin tulla nautinto. Silmäni aukesivat, jospa minäkin yrittäisin. Heti seuraavana aamuna laitoin hiukseni nutturalle ja lähdin hölkkäämään. Muutaman kuukauden jaksoinkin tuolloin juosta lähes säännöllisesti ja kuntoni kohosi silmissä. En kuitenkaan kokenut juoksiessani sitä samaa iloa, mitä artikkelin kirjoittaja ja niin intoni lopahti heti viileiden syysilmojen koittaessa. Pian kuntoni olikin päätynyt lähtöpisteeseen. Pelkkä halu loistaa seuraavissa koulun kuntotesteissä ei riittänyt motivoimaan minua itseni rääkkäämiseen. Tiedostin kuitenkin sen, että voidakseni nauttia liikunnasta, minun tulisi löytää laji, josta aidosti nautin.
Seuraavana keväänä aloittelin taas hieman pakkopullalta tuntuvaa juoksemista. Hyvin pian kuitenkin ystäväni kehoituksesta lähdin mukaan BodyCombat tunnille ja elämäni ensimmäistä kertaa koin sen liikkumisen ilon. Vauhdikkaat iskut, mukaansa tempaava rytmi sekä kannustava ohjaaja herättivät sisäisen liikkujani. Halusin lisää. Aloitin suhteellisen säännöllisen jumppaamisen ja myöhemmin myös kuntosalilla treenailun. Jumppaamisesta ja painojen nostelemisesta tuli kunnon kohottamisen lisäksi keino piristää mieltä ja käsitellä tunteita. Ja tässä sitä nyt ollaan: paljon energisempänä ja erottuvat hauikset omaavana (olen niistä niin ylpeä, hih).
Niihin jokavuotisiin ala-asteen hävittyihin hiihtokisoihin vedoten en vieläkään vedä monoja jalkaani vapaaehtoisesti. Pituushyppääjää tai kilpajuoksijaa minusta ei koskaan tule. Inhoan myös jalkapalloa, sählyä ja kuntotestejä. Mutta onneksi kaikki pakolliset koululiikunnat vuosi sitten suorittaneena saan harrastaa liikuntaa, joka tekee minut iloiseksi. Niitä ihanan tuskallisia askelkyykkyjä sekä hauiskääntöjä.