Irtipäästämisestä

Mä törmäsin tänä aamuna tuohon alla olevaan videoon joka sai mut liikuttumaan kyyneliin asti. Joku mun sisällä naksahti.

Videolla vanhemmat naiset antavat elämänohjeita nuorille naisille reflektoiden itseään ja sitä mitä tekisivät toisin jos vielä voisivat. Toinen viettäisi vielä viisi minuuttia kauemmin tanssilattialla kun jalat ovat tarpeeksi vahvat kantamaan, toinen pussailisi illalla pidempään sen sijaan että huolehtisi aikaisesta herätyksestä ja kolmas syleilisi lapsiaan pidempään kun ne ovat vielä tarpeeksi pieniä mahtuakseen syliin. Naiset ymmärtävät sukupolvien välisen kuilun, sen miten teknologian kehitys on tuonut meille enemmän mahdollisuuksia mutta myös sen miksi se on tuonut meille paineita olla Täydellisiä Naisia. Videon mukaan 7/10 brittinaisesta kokee painetta olla täydellisiä. Pysähtykääpä miettimään sitä. Painetta tuntea olla täydellinen. Sehän on loppupeleissä aivan sairas tavoite.  Sairas.

Mä tunnistan itseni tosta aivan täysin. Opiskelut on about ainoa asia jossa mulle on riittänyt olla keskiverto. Korkeimpien arvosanojen tavoittelu tyssäsi kuin seinään lukion jälkeen. Sen sijaan mä haluan olla täydellinen ystävä. Täydellinen ystävä niille jotka on sitä mulle. Täydellinen siinä työssä jota nyt teen. Olla sosiaalisesti täydellistä seuraa. Tulevaisuudessa olla jollekin täydellinen tyttöystävä. Onnistua täydellisesti. Antaa kaikkensa. Olla sataprossaa. Ja tän videon nähtyäni mua alkoi kuvottaa se. Miksi mun pitäis olla? Mitä mä saan siitä itselleni? Onnellisuutta siitä että oon jonkun toisen silmissä täydellinen?

Koin viime viikolla mielestäni massiivisen epäonnistumisen. Sain 27-vuotiaana ensimmäiset pakit työhaastattelusta. Ensimmäisestä haastattelusta jossa olin viiteen vuoteen. Sain pakit ja itkin. Ei perkele, en kelvannutkaan. Joku toinen kelpasi paremmin. En riittänyt. Samat vanhat teemat kuin parisuhdejutuissa. Nyt mä pysähdyin miettimään sitäkin. Okei, mä en saanut sitä duunia. Mutta mä pääsin haastatteluun, pääsin näyttämään. Satojen hakemusten joukosta mun valittiin. Sen lisäksi valinta tehtiin mun ja yhden toisen ihmisen väliltä. Eli kaikista hakijoista mä olin kahden parhaan joukossa. Eikö sekin ole aika helvetin hieno juttu? Eikö sekin jo viesti jonkinnäköisestä kelpaamisesta ja onnistumisesta? Sen sijaan että ajattelen että en kelvannut tai riittänyt niin nyt ajattelen että mä melkeen kelpasin ja riitin. Melkein on parempi kuin ei yhtään!

”This is simply about you, as a human being. There’s the most important word, ’being’. Being lost in the moment. Being at peace with the world. Being kinder to myself. Being kinder to others. Being able to let go and being proud to do so.”

Miksi me edes haluttaisiin olla geneerisesti täydellisiä? Tästä eteenpäin mä lupaan itselleni olla vaan paras mahdollinen minä. Tehdä täydellisiä virheitä. Mokata täydellisesti. Osata antaa anteeksi täydellisesti, myös itselleni. Olla välillä täydellinen kusipää. Olla täydellisen tyytyväinen itseeni. Olla täydellisesti piittaamatta siitä mitä mun pitäis olla. Asettaa just mulle itselleni täydelliset tavoitteet. Nauttia jokaikisestä epätäydellisen täydellisestä ihmisestä mun elämässä. Rakastaa ja pettyä täydellisesti.

”Believe me, if I was a younger woman now, I would spend more time being.”

Tästä eteenpäin mä aion olla täydellisesti just mä sen sijaan että olisin täydellinen. Mun mielestä ei yhtään hassumpi tavoite.