Sydänsuruista
”Oon huomannut muutoksen sun käytöksessä, onks jokin muuttunut?”
”Ehkä.”
”Onks sun fiilikset mua kohtaan muuttuneet?”
”Vähän.”
Ja niin se paska iskee tuulettimeen kovemmalla voimalla kuin koskaan. Ystävä sanoi, että seurusteluhommissa on se paska että huiput tuntuu maagisimmilta kuin mikään mutta ne kuopat on samalla syvempiä kuin koskaan.
Edeltävää dialogia seurasi pitkä keskustelu siitä miten tästä eteenpäin ja mistä tämä johtuu. ”No kun se tässä just on et en tiedä itse mitä mä oikeen haluan. En oo varma oonko valmis seurustelemaan just nyt kun tuntuu että mun on tosi vaikeeta osata karsia omista menoista ja itsemääräämisoikeudesta.” Mä oon jotenkin elänyt siinä käsityksessä et viimeistään kuukauden päästä tapaamisesta (siis kuukauden joka on vietetty hyvin tiiviisti yhessä) niin jo tietää että haluaako siitä ihmisestä jotain, tai ainakin alkaa miettimään omaa valmiuttaan seurusteluun. Kuukausi on ainakin mulle itselle se konkreettinen raja, jolloin tekee päätöksen, että uskaltaako avautua ja päästää lähelle. Uskaltaako nähdä sen toisen kanssa lainkaan tulevaisuutta. Tietenkin kaikki on yksilöllistä ja muuta paskaa, mutta mä koen sen niin, että kun se vetäytyminen tapahtuu kolmen kuukauden jälkeen, tuntuu se yhtä vitun pahalta kun kuukausi, kaksi aiemmin tai kuukausi, kaksi siitä pisteestä eteenpäin. Sillon ollaan jo yhtälailla avauduttu ja uskallettu.
Tää keskustelu käytiin viime viikonloppuna ja se jätti jälkeensä yhden (soon to be) sinkkumuijan joka nyyhkyttää pojan kainalossa koko yön ja miettii koko seuraavan päivän, että jääkö tämä hali ja pusu viimeiseksi ja että onko tuo poika tässä mun sängyssä mun vieressä enää koskaan tän hetken jälkeen. Ja voi helvetti että tuntuu musertavalta. Oon ollut nyt koko viikon työmatkalla ja sovittiin ettei sinä aikana pidetä lainkaan yhteyttä jotta hän saa nyt rauhassa miettiä mitä haluaa tai haluaako mitään. Palasin himaan ja nyt loppuviikosta pitäisi nähdä ja puhua. En saanut mitään sanallisesti ilmaistua toivoa siitä, että hän näkisi jutun jatkuvan, vaan joudun luottamaan pelkkään fyysiseen presenssiin ja läheisyyden näyttöihin. Se, että toinen piti huolen ettei päästä mua kainalostaan koko yönä ja että aamulla rutistaa, suukottelee ja halii. Vetää ennen lähtöään tiukkaan halaukseen rinnalleen sanomatta mitään, kun sanon että ”Toivon, että sä tajuat että once I’m gone, I’m GONE.” Kyllähän se on näyttöä siitä, että välittää ja tykkää? Tai paskaako mä ilmeisesti tiedän mistään mitään, kun oletin että siinä vaiheessa kun on käyty keskustelu suhteen siirtämisestä ”virallisesti” seuraavalle tasolle, niin ollaan molemmat all in.
Sori tästä sydänsuruisesta rantista. Hauskoista, suorasanaisista sinkkumuijan seksipäivityksestä lovey dovey -ällösöpöilyjen kautta masentavaan tunnepaskaan, ei hyvältä näytä. Pakko lataa kun ahdistaa niin ettei ajatus kulje ja pelko itselle tärkeän ihmisen menettämisestä sumentaa kaiken huumorintajun.