Suruajasta

Elämässä tulee eittämättä vastaan luopumisia. Hetkiä jolloin on pakko päästää irti jostain, joka on ollut osa sun elämää määrittelemättömän ajan muttei enää ole sitä. Ei halua olla tai sä et itse halua että se on. . 

Kuka määrittää miten paljon ihmissuhteen menetystä saa surra? Miten pitkään pitää tapailla tai seurustella että on OK olla paskana? Miten kukaan voi määrittää miten paskana sä saat olla, jos ei itse ole ollut osana tätä ihmissuhdetta eikä nähnyt sen syvyyttä? Joku joskus sanoi, että parisuhteen suruaika on puolet sen kestosta. No siis mitä helvettiä, onko mulla nyt siis joku deadline saavutettava? Sellainen päivä jota edeltävänä iltana saa vielä tihrustaa tyynyyn, mutta jonka aamuna mun pitää vaan herätä ja olla että ”Hei no problem, homma hoidossa ja eteenpäin.” 

Rintaa puristaa, ahdistaa, ja vituttaa niin ettei happi kulje. Suurin osa pahaa mieltä on ikävä. Ikävä sitä toista ihmistä. Hitto kun meni päästämään jonkun lähelle itseään, oli täysin auki ja otti osaksi elämää. Ja BOOM, toinen tekee päätöksen vaan kadota siitä. 

Mut dumpattiin tänään Whatsapp-viestillä. 27-vuotiaana ja 4kk siitä päivästä kun sanoin kyllä treffikutsuun, sain Whatsapp-viestin että eih, ei nyt ei pysty. 

Saankohan mä jotain lisäpäiviä tohon suruaikaan tolla verukkeella. Vaikka jotain tyyliin, puolet suhteen kestosta plus kolmastoista osa lähetettyjen Whatsapp-viestien määrästä?