Raskaat raskauskilot

Niin. Raskauskilot. Niitä on ihan reippaasti vielä jäljellä. Kymmenen. BMI:n mukaiseen normaalipainoonkin on matkaa vielä kolme kiloa. Kun aloin seurustella miehen kanssa, painoin 15 kiloa vähemmän. Aikuisiän pienin paino on ollut 27 kiloa vähemmän kuin mitä painan nyt.

Päiväni alkaa nykyään taas numeroiden pyörittelyllä. Seuraavaksi alan käydä päässäni keskustelua siitä, miten en voi lähteä sille petollisen tutulle ja turvalliselle kalorien laskemisen tielle, jossa kalorimäärät laskevat ja laskevat ja lopulta se kupillinen puuroa ja omena ovat koko päiväksi ”ihan tarpeeksi”.

Olen toipunut (tai ainakin luulin toipuneeni) syömishäiriöstä jokunen vuosi sitten. Taisin olla väärässä. Toki ulkokuori on nykyään sellainen, että laihdutus ei olisi lainkaan pahitteeksi, mutta minä en taida osata sitä. Siis osaan kyllä laihduttaa, mutta en terveellisesti. Ja pelkään aloittaa laihduttamisen, koska en usko pystyväni lopettamaan sitä. Juujuu, ei pitäisi puhua laihduttamisesta vaan ”elämäntapamuutoksesta”, mutta omille aivoille se on ihan sama miksi sitä kutsuu kun vaa’an numerot pienenevät.

Toki ihan itseään saa tästä syyttää, ihan pelkkää läskiähän tämä on ja syömällähän se on saatu aikaiseksi. Raskausaikana luulin syöväni ihan terveellisesti ja järkevästi – toki satunnaisesti tuli herkuteltua ja vielä päivää ennen synnytystä lenkkeilin koirienkin kanssa. Mutta enpä kiinnittänyt tarpeeksi huomiota siihen mitä suuhuni laitan. Kai sitä luotti muiden sanomaan: ”kyllä se imetyksellä sulaa!” – no kun ei sula! Poika täytti juuri 2kk ja kasvaa neuvolan sanojen mukaan täysimetyksellä upeasti, mutta äidin vararavinto on ja pysyy.

Aiemmin en kauheasti edes ajatellut ylimääräisiä kiloja. Ajattelin näyttäväni ihan hyvältä ja peiliin katsoessa en nähnyt vain poisleikattavaa ihraa siellä ja täällä kuten anoreksiavuosina vaan normaalin näköisen, ihan kauniinkin äidin. Nyt sitä on alkanut ajatella, että onko oma pää taas ihan vinksallaan – tällä kertaa täysin vastakkaiseen suuntaan ja en näe peilistä niitä makkaroita, jotka oikeasti ovat siellä?
Vaatekoon kasvusta huomaa, että taitaa oma näkökyky nyt hämärtää. Valitettavasti. Ja mikä siinä on, että ne kilot eivät voi jakautua hieman edullisemmin jokapuolelle kroppaa? Yläosa on se sama mikä oli aiemminkin, mutta alaosaan on valitettavasti tullut pari vaatekokoa lisää. Onpahan masentavaa. Tekee mieli linnoittautua kotiin ja olla lähtemättä yhtään mihinkään.
Nyt on hyvin vaikea uskoa fraasia: ”katso peiliin, älä vaakaan”. Peili on valehdellut minulle ennenkin, miksei nytkin?

Ai miksi olen alkanut ajatella taas näitä asioita? Ne ovat ne pienet huomautukset, joita tulee sieltä ja täältä – tutuilta ja tuntemattomilta.
Huomautus siitä, kuinka pian synnytyksen jälkeen pitäisi kyllä mahtua niihin entisiin vaatteisiin ilman että tarvitsee uusia koko vaatekaappia.
Kysymykset siitä, että kuinka paljon kiloja on jäljellä ja siihen perään kauhistelut, että miten niitä nyt vieläkin on noin paljon.
Tuntemattomien naureskelu vaatekaupoilla ollessa (”haha – taitaa tuokin mamma olla raskauskilo-ostoksilla”).

Ja nyt kun itsekin luen tätä tekstiä, niin hyvin vaikea uskoa että kirjoittaja on kolmekymppinen. Sitäkin saa hävetä, että aikuinen ihminen ajattelee (taas) näin.

Kommentit (0)
Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *