Ladataan...
Välivuosi elämästä

Luin Stressitohtorin kirjoituksen aivojen ylikuormittumisesta hiljattain. Itseasiassa luin sen äsken uudelleen siksi, että aiemmin kun luin sen, ajatukseni keskeytyivät noin joka toinen minuutti ja hermostuin ja ennen kaikkea: väsyin. Tässä linkki kirjoitukseen: https://blogit.terve.fi/stressitohtori/vahenna-aivojen-ylikuormitusta/

 

Myönnettäköön, että kulunut viikko on ollut melko sähäkkä. Kaikki maailman zen-tilat ovat poistuneet näköpiiristä. Olen suhahdellut kuin ampiainen paikasta toiseen pysähtymättä ja se näkyi eilen, kun pamahdin salilta kotiin. Olin niin poikki, että alkoi itkettämään ja tunsin epäonnistuneeni elämässäni täysin, sillä en saanutkaan pidettyä tällä viikolla kalenteriani niin siistinä, että siellä olisi ollut aikaa päivittäiselle levolle ja palautumiselle. Lisäksi koko kotini näytti aivan poksahtaneelta ja minua alkoi ahdistamaan, kuinka paljon turhaa tavaraa kotonani olikaan sotkua aiheuttamassa. Lisäksi harmitti se, että kun näin siskoani päivällä, en kyennyt keskustelemaan hänen kanssaan, koska kahvilan melu häiritsi omaa keskittymistäni täysin. 

 

 

Itseasiassa huomaan väsymykseni aina siinä, että päätöksentekokykyni poistuu kokonaan. Olisin halunnut eilen kirjoittaa, mutta en pystynyt. En jaksanut edes vastata ystäväni viesteihin, sillä ne viestit vaativat päätöksentekoa ja syvää ajattelua. En jaksanut keskittyä valitsemaan Netflixistä mitään hömppäelokuvaakaan tai YleAreenasta mitään dokkariakaan, koska en vain osannut päättää. Tarjontaa oli aivan liikaa ja se alkoi ahdistamaan. Päädyinkin kuuntelemaan valmiiksi valitsemiani kevyitä äänikirjoa BookBeatista ja sama meno jatkui tänä aamuna. 

 

Onneksi tänään on ollut vapaapäivä, eikä viikonlopulle ole luojan kiitos mitään suunnitelmia. Paitsi ehkä siivota vaatekaappi, ulkoilla, yrittää saada pää nollattua ja koittaa yksinkertaistaa vielä lisää elämää. Olen nimittäin huomannut, että suhaaminen paikasta toiseen ei rikastuta elämää, se vain väsyttää ja kuluttaa. 

 

Tässä muita mahtavia kirjoituksia Stressitohtorilta: 

https://blogit.terve.fi/stressitohtori/yksinkertaistaminen-vahentaa-arjen-hassakkaa/

https://blogit.terve.fi/stressitohtori/teemana-yksinkertaistaminen/

 

Mukavaa viikonloppua! 

Ladataan...
Välivuosi elämästä

Koin hiljattain kaverieron. Minä halusin erota ystävästäni elämäni ensimmäistä kertaa. Olen yleensä tottunut siihen, että kavereita tulee ja menee, mutta ystävät pysyvät. Olen ollut sellainen konfliktienvälttäjä ja tottunut nielemään itselleni ei niin mukavat asiat ystävyyssuhteissa myöntyen toisen tahtoon jos niikseen on ollut. Mitä enemmän olen oppinut ymmärtämään rajojani ja arvostamaan itseäni, ymmärsin että eräs ystävyyssuhteeni ei ole terveellä pohjalla. Pidin tästä ihmisestä kovin, mutta jollain tasolla arvomme ja myötäelämisenkulttuurimme eivät kohdanneet. Se sattui tajuta.

 

 

 

Oma filosofiani terveisiin ystävyyssuhteisiin on se, että se on jollain tasolla tasavertaista. Kun toisella menee huonosti, toista tsempataan. Ja sitten taas niinä hyvinä hetkinä iloitaan toisen puolesta, vaikka itsellä menisi päin persettä. Ymmärsin, että tällaista ei ollut kyseisessä ystävyyssuhteessa. Se alkoi hiljalleen. En saanut olla iloinen uudesta asunnostani hänen seurassaan tai en saanut olla surullinen. Minä kelpasin silloin ystäväksi, kun ex-ystäväni kaipasi eron keskellä yösijaa ja lohduttajaa. Minä kelpasin silloin ystäväksi, kun hän halusi lähteä bailaamaan kanssani ja juhlimaan hänen saavutuksiaan. Toisinaan olin se tyyppi, joka maksoi ruuat ja pyyteli anteeksi ravintolan henkilökunnalta ex-ystäväni ylimielistä käytöstä. Jälkeenpäin mietittynä olin kuin varjo hänen loistonsa takana. Ymmärsin, että minä tunsin ex-ystäväni perinpohjaisesti, mutta hän ei tuntenut minua lainkaan, sillä keskustelumme kääntyivät aina häneen. Kun kerroin ex-ystävälleni jääneeni sairaslomalle ja olevani uupunut, hän katosi. Emme viestitelleet kuukauteen. Tätä ennen olimme viestitelleet päivittäin ja nähneet välimatkan vuoksi ainakin kerran kuukaudessa. Hän otti minuun yhteyttä taas, kun kaipasi kipeästi neuvojani ja kuuntelijaa. Emme puhuneet masennuksestani ja uupumuksestani sanallakaan, vaikka koitin ottaa asiaa puheeksi jossain vaiheessa. Hän oli kuin mitään ei olisi tapahtunut ja minä yritin soljua aluksi siihen mukaan. 

 

Paskamyrsky syntyi, kun nostin kissan pöydälle. Kerroin hänelle, että tunnen oloni huonoksi hänen seurassaan, enkä näe tulevaisuutta ystävyydellämme. Paskaa todellakin lensi tuulettimeen, mutta oloni oli helpottunut. Hän ei halunnut keskustella asiasta kanssani rakentavasti, vaan lähti etsimään syyllistä, vaikka syy oli meissä molemmissa. Tajusin, ettei ystävyydellemme tulisi kaunista loppua, eikä sitä voinut vain hiivuttaa pois. 

 

 

Parin viimeisen kuukauden aikana olen tiputellut yhteydenpitolistoilta ihmisiä aivan täysin. Tähän ehkä yksi suurin muuttuja on ollut se, että poistin Snapchatin ja poistuin muutamasta Whatsappin ryhmächatista. Ihan vain siksi, etten kokenut niistä olevan itselleni sen suurempaa hyötyä tai iloa. Lähinnä vain velvollisuudentuntoa ja stressiä. Lisäksi huomasin, että ainoa yhteydenpitoväylä joidenkin ihmisten kanssa oikeasti oli vain Snäppi tai se sekava ryhmächat joka pääosin koostui vain meemeistä tai turhasta jorinasta. Ketään ei kiinnostanut mitä toiselle kuuluu oikeasti ja ketään ei kiinnostanut kertoa omia kuulumisiaan. Mietin, onko elämäni oikeasti niin tylsää, että minun pitää tappaa aikaa lorvimalla puhelimellani. Mieluummin keskityn läsnäoloon, olin sitten yksin tai ystäväporukan keskellä. Minulle se antaa enemmän.

 

 

Olen tullut siihen johtopäätökseen, että aikani ei riitä useiden ihmissuhteiden ylläpitämiseen. Niin sanotut "turhat kaverisuhteet" tuntuvat vain kuormittavan omaa oloa. Syy tähän on se, etten pysty olemaan rennosti. Olenkin päättänyt, että panostan läheisiini. Käytän aikani niihin ihmisiin, jotka todella merkkaavat elämässäni ja niitä on kourallinen. Tämä kourallinen on kovin tärkeä. Nämä ihmiset ovat sellaisia ihmisiä, joiden seurassa ei tarvitse jännittää. Heidän seurassaan voi olla hiukset pystyssä rönttöverkkarit jalassa, eikä tarvitse hävetä sitä, jos on vallannut koko sohvan. Nimittäin se oikea tyyppi tulee ja sanoo, että hei hilaas se persees vähän tiiviimpään, niin hänkin mahtuu. 

 

Kaverikonmaritus kuulostaa kovin raadolliselta ja ihmisten esineellistämiseltä, mutta toisinaan elämään jää roikkumaan sellaisia ihmisiä, joita tapaa velvollisuudentunnon vuoksi. Olen miettinyt, haluaisinko minä tavata ihmistä, joka tapaa minut velvollisuudentunnosta. Vastaus on ei. Siksi koen kaverikonmarituksen reiluna kaikkia osapuolia kohtaan. Se on kaikkien ajan ja mielenterveyden säästämistä.

Ladataan...
Välivuosi elämästä

Mulle tuli pakonomainen tarve saada puhuttua tästä samasta asiasta, mistä muutkin tällä hetkellä puhuvat. Nimittäin ilmastonmuutoksesta.

 

Noin kuukausi sitten mietin, että eipä oo muuten ilmastonmuutoksesta minun korviini kuulunut mitään radikaalia hetkeen, vaikka ihana hellekesä siitä enteilikin. Mutta se oli vain tyyntä myrskyn edellä. 

 

 

Kävin tällä viikolla ostoskeskuksessa ja mulle tuli kamalan paha olo. Sellainen olo, että jokaisessa kaupassa kaikki vaatteet näyttivät samanlaisilta ja niitä oli kasoittain. Sitten huomasin, ettei eräässä näyteikkunassa muuten enää roikkunutkaan se sama paita, kun viime viikolla, vaan tilalle oli tullut joku kiinassa tuotettu glitterhärpäke. Näin niin paljon kertakäyttökulttuuria kerralla, että alkoi ahdistamaan. Ja vielä enemmän alkoi ahdistamaan kun ymmärsin sen, että olen täysin mukana kertakäyttökulttuurissa.

 

Yhteiskunnassa, jossa omistaminen on ihmisen mitta, on kovin vaikeaa olla ostelematta asioita. Helsingissä on koko syksyn ollut milloin Kampitusviikot, milloin Forumin aleviikot, Sokoksen kolmeplusykköset ja nyt Hullarit. Seuraavaksi onkin sitten se Blackfriday... Lisäksi nettishoppailun yleistyessä logistiikka lisää päästöjä. Ihmisten on kovin helppo ajautua alennushysteriaan, sillä silloin pääaiheena on halvallasaaminen, eikä se kuinka paljon halvallasaaminen kuormittaakaan tätä maapalloa. On helpompaa lukea uutisia Sara Siepin ja Roope Salmisen erosta, kuin siitä että maapallo tuhoutuu. Pään voi työntää pensaaseen, paitsi että kohta niitä pensaita ei ole. 

 

 

Mietin pitkään, että en halua olla se viherpiipertäjävikisijätyyppi, joka valittaa siitä miten maapallo tuhoutuu. Pitää sanoa, etteivät omat valintanikaan ole aina niitä ympäristöystävällisimpiä. Joskus tulee ostettua ahdistuspäissään lohtupaitoja ja kaikkea sellaista, joita tulee käytettyä kerran. Oikeastaan sellaiset "lohtuvaatteet" aiheuttavat enemmän pahaa oloa kuin hyvää. Tulee huono omatunto siitä, että ei muuten taaskaan ole käyttänyt sitäkään vaatetta kuin kerran. Kestävien valintojen tekeminen on kovin vaikeaa. Se vaatii selkärankaa ja sitoutumista. Tästä eteenpäin haluan miettiä kauniin tavaran tai vaatteen edessä, että mitä iloa siitä saan? Minkä kaiken kanssa vaate sopii yhteen ja kuinka käytännöllinen se on? Onko materiaali sellainen, että se kestää pesut ja hankauksen? 

 

 

Sitten aloin miettimään, että 12 vuotta. Olen silloin 35 ja toivon, että minulla olisi silloin jo lapsia. Samaan aikaan päässäni jyskytti, että haluanko tällaiseen maailmaan lapsia, jonka tulevaisuudesta ei ole takuita. Saavatko minun lapseni uida samalla tavalla puhtaissa järvissä, kuin minä sain? 

 

Olen myös sitä mieltä, että varsinkin kaupungissa luontosuhde ohenee ja kuluttaminen lisääntyy. Ostoskeskukseen pääsee paljon helpommin, kuin keskelle metsää. Mitä kauemmaksi luonnosta etäännymme, sitä helpompaa on unohtaa sen voimaannuttavuus. Betonihelvetti ruokkii pahaa oloa, eikä niitä tutkimuksia voi kumota mitenkään, joissa kerrotaan luonnon parantavan mielenterveyttä.

 

Pages