On kulunut aikaa siitä, milloin viimeksi olen kirjoittanut.On tapahtunut kaikenlaista. Mm. elämää.

Elämä on heilautellut minua, mutta uskon että hyvään suuntaan.

Luin tänään psykiatrin lausunnot, joiden perusteella sain Kelan kuntouttavan psykoterapian. Olen käynyt nyt vuoden terapiassa ja se on ollut paras sijoitus itseeni ikinä aknelääkityksen, kuukupin ja kierukan ottamisen lisäksi. Se on ollut saatanan rankkaa, mutta uskon, että vain sitä kautta olen päässyt varsinaisiin ongelmiini kiinni. Oli hyvä palata lausuntoon, jonka sain vuosi sitten: mitkä olivat ongelmani silloin ja mitkä ne on nyt. Mitä asioita olen työstänyt ja mitkä asiat yksinkertaisesti kuuluvat vain omaan temperamenttiini. Olen edelleen hyvin itsenäinen nainen, mutta nykyään uskallan pyytää apua ja myöntää, ettei kaikkea voi pitää omien voimien varassa. Me tarvitsemme heijastuspintaa toisiltamme.

Kaikista hauskinta on, että kriiseillessäni ammatinvalinnastani pahimmissa masennuskuopissani, olen ymmärtänyt, että olin täysin oikealla polulla ammatinvalintani suhteen, mutta eksynyt vain käymään sivuraiteilla nähdäkseni elämääni toisesta perspektiivistä. Nyt olen valmistunut ja työelämässä kiinni. Se kasistaneljään-pelko olikin oikeastaan sitä, mitä eniten halusin. Tiedättehän, joskus pelottaa se, mitä oikeasti tarvitsee.

Elämää ei kai kuulu ottaa liian vakavasti. Ahdistus ruokkii ahdistusta. Kun on keskellä hysteriaa, ei huomaa niitä pikkuseikkoja, jotka voivat vaikuttaa elämään mullistavalla tavalla. En ehkä pidä enää mitään välivuosia elämästäni, sillä silloin en kohtaa sitä, mitä minun todella täytyy.

Tosin, ilman välivuotta en olisi tässä.

Alhaisesta syntyvyydestä toitotetaan kokoajan. Media on täynnä sitä, miten syntyvyys laskee. Ja se on pääasiassa naisten asia. Syitäkin on heitetty: väärä kumppani, ei kumppania, epävarma työtilanne, lasta ei halua, lasta ei tule, ilmastonmuutos, hormoonit..

Minä haluan lapsia. Tai ainakin toivon. Olen jo valmistautunut henkisesti siihen, että talous tulee olemaan kuralla, vauva rinnalla ja hermot riekaleina. Mutta minä olen valmis siihen. Koska haluan saada joskus lapsen. Samaan aikaan kuitenkin mietin, että aika on täysin väärä tällä hetkellä. Minulla on opintolaina, pieni asunto, tutkinto kesken ja ei suhdetta. Mikään siis, mikä antaisi hyvän pohjan tulevalle lapselle ei ole hyvin. Kuka nyt tällaiseen tilanteeseen vauvan haluaisi?

Siksi olenkin miettinyt, että entäs jos olenkin yksi heistä? – Ikuisesti lapsettomista?

Kun kerron lapsihaaveistani, saan usein tylyksi vastaukseksi, että sullahan on vielä ainakin 10 vuotta hyvää aikaa hankkia lapsi. Tavallaan se on lohduttavaa kuulla, mutta silti ei. 10 vuotta menee aika äkkiä. Täytän 25 seuraavaksi ja mietin, että eipä siitä riparistakaan kamalan pitkä aika ole, vaikka paljon on tapahtunutkin. Lisäksi minua (puolta)vanhemmat ihmiset aloittavat sen saman virren: matkustele, tee töitä ja nauti nyt elämästä, kun voit keskittyä vain itseesi. Sinulla on myöhemmin aikaa perustaa se perhe.

Minulle kelpaa ihan tavallinen, keskiluokkainen perhe-elämä. Ei minun tarvitse hypätä benji-hyppyä ja matkustaa maailma ympäri, ennen kuin voin ottaa kierukkani pois.

Olo on ristiriitainen. Sillä samaan aikaan, kun toiset keski-ikäiset kertovat minulle, että minun kuuluisi lisääntyä, toiset kuiskivat korvaani, että nauti nyt elämästäsi ensin. Loppuuko elämästä nauttiminen siinä kohtaa, kun raskaustesti näyttää kahta viivaa? Luulenpa, että ei ainakaan minun kohdallani.