Kuin pala sydämestä puuttuisi ja se pala olisi kurkussa

…näin kuvailin joskus omia sinkkuaikojani. Yksin oleminen oli minulle usein kipein juttu ikinä, vaikka monelle todistelin sitä, että olen vahva ja itsenäinen blaablaablaa-nainen enkä tarvitse ketään miestä sotkemaan kuvioitani. ”Oletko löytänyt ketään”-kyselyt on tullut kuitattua sellaisella, hehhehe, en mä ole etsinytkään ketään-heitoilla, vaikka jännetuppi olisi tulehtunut edellisillan Tinder-rullailuista.

Seisoin hiljattain hieman humalaisen aikuisen naisen sinkkuus-itkupotkuraivareiden keskellä. Tilanne ei ollut kovin mukava, sillä joka kerta kun koitin avata suutani, sain vastaukseksi ryöpyn siitä, etten minä voi tietää mitään, koska seurustelen. Päädyin katselemaan tilannetta kädet taskussa hieman etäämmältä ja kuuntelemaan tämän henkilön kipeää ”Miksen mä vittu ikinä löydä ketään?”-vuodatusta. Ymmärsin, että siinä kohtaa ei auttanut sanoa, että ”No löysinhän mäkin”, koska se vasta kylmä rätti naamalle onkin. Tungin siis kylmän rätin suuhuni ja kuuntelin, kuinka minulla on helppoa, koska olen löytänyt ihanan ihmisen elämääni. Sinkkuna kuin joskus unohtaa, ettei se parisuhde-elämäkään ole pelkkää rakkauden auvoisaa ajelehtimista keskellä tyyntä Välimerta.

On ollut paskaa joskus kuulla ihmisten suusta niitä ”Onhan sulla ystäviä”-letkautuksia, kun on sanonut olevansa yksinäinen toisinaan. Ne ystävät kun eivät ole sama asia, kun ihminen, jonka viereen voi käpertyä nukkumaan ja jonka vierestä voi herätä. Olen halunnut joka sinkkujuhannus tunkea juhannuskukat tyynyn alusen sijaan jonkun uteliaan perseeseen, joka on kuulustellut parisuhdestatustani. Näinä juhannuksina on oikeasti tuntunut siltä, että ne elämänmiehet ovat pudonneet järjestyksessä sinne kaivoon.

Iidan matkassa-blogissa kirjoiteltiin hieman sinkkuudesta ja siitä, että mistä ihmeestä niitä miehiä sitten löytäisikään. Juttuun pääsee täältä!