Häpeä

Häpeä. Se ohjaa ja määrittelee elämääni kamalan paljon.

En uskalla tehdä asioita, koska pelkään että myöhemmin hävettää. Minusta tuntuu, että kykyni heittäytyä toisinaan johtuu siitä, että pelkään olevani ihminen, joka on niin erilainen, ettei sellaiselle ole sijaa.

Toisinaan mietin, voinko pomppia puistossa tekemässä kyykkyjä lenkin jälkeen, koska hävettää että teen niin. Mitä jos joku näkee? Hävettää mennä Tinder-treffeille, jos en näytäkään yhtään samalta kuin kuvissa. Suihkussa laulellessani mietin, mitä jos joku kuulee, entä jos lauluni häiritsee jonkun muun elämää. Sitten alkaa hävettää.

Entä jos epäonnistun? Sittenhän hävettää?

Toisinaan häpeän itseäni, sitten häpeän sitä, mitä joku läheiseni sanoo. Välillä häpeän sitä, etten mahdu muotteihin. Välillä häpeän huulipunaani tai vaatteitani, koska mietin näytänkö erilaiselta tai olenko liian laittautunut tavalliseen tiistaihin. En uskalla kokeilla uutta, koska voi tapahtua jotain ja alkaa hävettämään..

Häpeä ohjaa. Se rajoittaa. Häpeän tunne hajottaa ja sanelee elämääni, mitä voin ja mitä en voi tehdä. Onko häpeästä tullut niin suuri osa omaa identiteettiäni, että kykyni heittäytyä on kadonnut? Onko häpeä tehnyt minusta puutteellisen ja koen itseni kelpaamattomaksi ja muita huonommaksi?

Häpeä asettaa hatarasti rakennettuja suojamuureja ja kulisseja. Samaan aikaan se kasvattaa vaatimuksia itselle. Häpeän sanominen ääneen on kamalaa. Hävettää sanoa, että hävettää.

Haluaisin olla kuin eräs ystäväni. Hän totesi yhtenä päivänä viini-iltansa jälkeen, kun oli kaatunut pyörällä pöpelikköön, että ”Vittu et hävetti”. Jep. Vittu, että hävetti, mutta hän myönsi sen. Häpeänsä. Ja jatkoi elämäänsä. Miksi ihmeessä elämästä pitää tehdä niin monimutkaista ja kipeää häpeän vuoksi, jos voi vain tunnustaa, että vittu et hävettää.