Myönnytys

Sitä jotenkin unohtaa arjen keskellä sen punaisen lankansa. Ytimen, jonka ympärille elämä rakentuu.

 

Itse asiassa olen miettinyt, missä kohtaa se ydin unohtuu. Minulla se ydin unohtuu siinä kohtaa, kun on vähän tylsää. Tylsyys pelottaa. Se tuntuu siltä, että on toimeton, vaikka olisi tehnyt paljonkin. Ytimen ympärille on saatava jotakin. Äkkiä jotakin tekemistä. On helppo huuhtoa tylsyys kiireellä. Ymmärrän niitä ihmisiä nyt täysin, jotka sanovat että kiire on kehitettyä. 

 

 

 

 

Kiire tuntuu olevan itseisarvo ihmisyydelle. Minulle se on sitä, ettei pysty kohtaamaan itseään niinä tylsinä hetkinäkään, sillä silloin saattaisi iskeä se totuus syliin, ettei olekaan tyytyväinen elämäänsä. Kiire tekee tärkeäksi. Kiire kuulostaa tärkeältä. Kiirehän on lopulta sitä, että pitäisi tehdä mahdollisimman paljon mahdollisimman lyhyessä tai tietyssä ajassa. Mutta yleensä ihmisillä, joilla on kiire, on kiire kokoajan. Tästä maailmasta ei lopu työt tai tekeminen tekemällä. Aina löytyy uusia asioita, joita pitää toimittaa. Kiireestä tulee identiteetti, joka on kiertoilmaisu sille ettei uskalla kohdata.

 

Tein päätöksen, joka kuulostaa pieneltä, mutta on minulle iso juttu. Olen nimittäin väistellyt juhlapyhiä kuin rusakko luotia. Ne ovat tuntuneet teeskentelyltä. Olen miettinyt, että arki on tärkein. Mutta arkeni on ollut sellaista, ettei sitä ole voinut pitää millään tasolla inhimillisenä. Sekin on ollut väistelyä. Siksi tein päätöksen, että vietän joulun olemalla vapaalla. Vietän uudenvuodenkin vapaalla. Tapaan läheisiäni. Onhan nyt välivuosi. Joka on ikuinen.