V*ttumaisuuden taustalla voi olla menettämisen pelko

Kirjoitan ehkä yhdestä henkilökohtaisimmista aiheesta nyt. Sellaisesta, jota työstän terapiassa. Viime viikolla kävelin terapian jälkeen kotiin ja itketti. Itketti niin paljon, että pelkäsin ettei sille tule loppua. Itkin terapiassakin. Itkin sitä, kuinka en ole nähnyt yhtä pahan olon lähdettäni. Siis itseäni ja sieltä kumpuavaa kipua ja tuskaa. Se on ollut niin monen lukon takana (ja on edelleen), että en ole osannut avata niistä yhtäkään. Tai jaksanut. Itkin helpotuksesta ja itkin siitä, että jonkin painostavan tunteen tilalle oli tullut tyhjiö. Ja sitten luonnollisesti itkin, kun mietin että millä minä tyhjiön täytän.

Nyt tulee tunnustus: olen saatanan vittumainen ihminen. Pääosin ilmaisen vittumaisuuttani olemalla passiivis-aggressiivinen. Passiivis-aggressiivisuuteeni liittyy myös läsnättömyys ja se, etten ole kontaktissa tähän maailmaan. Toisaalta se varmaan myös liittyy osittain introverttiyteeni, joka pakottaa minut ensin vetäytymään, jotta voin puida itsekseni asiat halki.

Olen paljon miettinyt tilanteita, joissa olen yltiöpäisen vittumainen. Asiat liittyvät menettämisen pelkoon ja hylätyksi tulemisen pelkoon. Minulla on hyvä olla itseni kanssa ja nautin hetkistä, joina minun ei tarvitse olla muiden ihmisten kanssa vuorovaikutuksessa. Mutta sitten, kun pitää kohdata ihmisiä ja niitä kaikista itselle rakkaimpia, tunnelukot syöksähtävät esiin. Sitähän ne tunnelukot ovat; tunteita jotka lukittavat sinut, kun olet vuorovaikutuksessa muiden ihmisten kanssa. Nimittäin aina, kun olen kiintynyt johonkin ihmiseen, alan pelkäämään, että hän hylkää minut.

Hylätyksi tulemisen pelon tunnelukko on niin sisäänrakennettu minuun, että se heijastuu lähes kaikkiin ihmissuhteisiini. Minä pelkään menettäväni jonkun läheiseni tai puolisoni vaikka muille päihteille, toisille ihmisille tai muuttamiselle toiselle puolelle maapalloa. Toisinaan menettämisenpelkoni näkyy mustasukkaisuutena, jota en tietenkään mielelläni myönnä.

Menettämisen ja hylätyksi tulemisen pelkoon liittyy toisinaan yltiöpäinen miellyttämisen halu. Valitettavasti halu miellyttää syö luonnollisestikin ihmistä. Ihminen ei ole enää sama, vaan miellyttämistä täynnä oleva ihmisraato, joka on kadottanut persoonallisuutensa ja omanarvontuntonsa. Lopulta huomaan olevani turhautumista puhkuva ihminen, kun tajuan että  kaiken sen miellyttämisen jälkeen en ole enää se, mikä todella olen. Menetän ääriviivani ja muutun vittumaiseksi passiivis-aggressiiviseksi saatanaksi. Siksi minä kirjoitin, että vittumaisuuden takana saattaa olla menettämisen pelko.