Voiko masentunut olla onnellinen?

Olen miettinyt viime aikoina onnellisuutta, onnen kalastelua ja sitä, mitä lopulta onni on.

 

Minullahan olisi periaatteessa monta hyvää syytä olla onnellinen ja oikeastaan olenkin niistä kaikista syistä onnellinen. Oikeastaan kun miettii tarkkaan, niin minulla ei ole periaatteessa mitään konkreettista syytä olla onneton tai masentunut. Miksi siis olen masentunut? 

 

Nopeasti yhteenvedettynä: olen fyysisesti perusterve, talous on suhteellisen ok kunnossa, opiskelupaikka löytyy, on kumppani ja ystäviä ja perhe. Miksi ihmeessä siis käytän elämäni kieriessä masennusmutavellissä, kun minulla olisi kaikki edellytykset vain nauttia ja antaa mennä?

 

 

Mikä sitten lopulta kahlitsee minut niihin masennusraameihin, jotka vievät elämänilon. Yksi suurin syy on suorittaminen. Yleensä silloin, kun olen kaikkein onnellisimmillani, unohdan olla tyytyväinen. Alan miettimään, voisiko jotkin asiat olla vielä paremmin. Se ajaa minut usein suorituskierteeseen, jossa huomaan, että tuli muuten haukattua niin iso pala kakkua, että se on sylkäistävä ulos. Ja sitten sitä taas ollaankin sellaisessa pisteessä, että lautasella on sylkäisty kakunpala ja olo on epäonnistunut. 

 

Masennuksesta huolimatta olen päättänyt olla onnellinen. Se on kai yksi askel kohti sitä, että masennusta ei jonain päivänä enää ole. Kai masentunutkin sitten saa olla onnellinen. Masennus ei saatana vie minulta sitä kaikkea, jota minulla elämässäni tällä hetkellä on. Nyt, kun minulla on olo siitä, että olen onnellinen, en lähde edes miettimään, mikä voisi olla toisin. Istun alas, hörppään kupin glögiä ja katson jakson sarjaa.