Välivuosi elämästäkö?

En ole kärsinyt koko kesänä ja syksynä tyhjän paperin kammosta, mutta nyt kun olen julkaisemassa jotakin tekstiä, tyhjän paperin tuska iski kuin yllätysripuli. En tiedä miten blogi pitäisi aloittaa, mutta minä aloitan tällä tavalla. 

 

Blogini on saanut alkunsa jo monta kertaa, mutta se on vähän jäänyt. On hävettänyt ja ujostuttanut. Tuntunut siltä, että ei kai sitä nyt koko maailmalle ajatuksiaan voi jakaa, mutta toisaalta miksi ei. Kovin moni muukin tekee sitä ja herranen aika, se on osalle jopa ammatti! Kirjoittaminen on ollut minulle aina kovin tärkeää, joskus vähemmän ja joskus enemmän. Joskus opiskelujutut ovat vieneet täysin halun istua tietokoneella. Kirjoittaminen on ollut minulle tapa selkeyttää omia ajatuksia ja joskus se on ollut itselle ainoa väylä kertoa omia ajatuksia eteenpäin. Vastapainoksi luen ja kuuntelen kirjoja, podcasteja ja blogeja. Niistä saa heijastuspintaa omaan elämään ja kirjoittamiseen. 

 

Mutta miten minä tähän pisteeseen olen päätynyt;

 

Kaikki alkoi keskustelusta erään ystäväni kanssa matkalla takaisin Tallinnasta Helsinkiin. Mietimme, minkälainen kulunut vuosi on ollut ja miten olemme ihmisinä muuttuneet kuluneen vuoden aikana, vai olemmeko ollenkaan.

 

Minä olen muuttunut paljonkin. Jos joku olisi kertonut minulle viime syksynä, että minä uuvun ja masennun ja makaan koko hellekesän lähinnä sängyssä itkien, olisin nauranut. En olisi osannut vuosi sitten kuvitellakaan, että jatkuva ”haippi” ja eteenpäin meneminen ilman suuntaa saisi vuoden 2018 kesäkuussa niin mädän päätöksen, kuin paniikkikohtauksen omassa sängyssä. Vuosi sitten en tosin tiennyt tai halunnut ymmärtää, ettei tekemisilläni ollut suuntaa, enkä tajunnut, ettei minulla olisi kiire minnekään. Minulla oli päämääriä ja tavoitteita, mutta kompassi puuttui ja kartassakin saattoi olla muutama reikä. GoogleMapsikaan ei auttanut. 

 

Tällä hetkellä, kun istun vuokrayksiöni sängyllä ja kuuntelen jääkaapin hurinaa, olen kiitollinen siitä, että minulle tapahtui niin kuin kesällä tapahtui. Että minä jäin sänkyyn, pysähdyin ja kuuntelin vihdoin sitä, mitä muuta sanottavaa kropallani minulle oli kuin helvetin korkea verenpaine ja kummallisen pomppiva leposyke, piinaava unettomuus painajaisineen ja hutera olo. Päälläkopallaniei oikeastaan ollut hetkeen mitään sanottavaa. Siellä oli hiljaista, niin hiljaista, että ahdisti ja itketti. 

 

 

Kun luen blogeja ja kirjoituksia uupumuksesta, tunnen häpeää. Tunnen häpeää siitä, että olen niin nuori, vasta 23-vuotias ja silti uuvuin. Lähimmät ystäväni eivät ole tosin olleet yllättyneitä siitä mihin pisteeseen päädyin, mutta kaikille muille olen joutunut todistelemaan uupumustani kovin paljon. Se on tuntunut turhauttavalta. 

 

”Sun pitää vaan nousta sieltä sängystä ylös ja alkaa hymyillä”, olen kuullut ihmisten minulle sanovan ja todennut sen olevan pahinta, mitä kukaan voi ikinä sanoa ihmiselle, joka haluaisi mennä ja tehdä, mutta kun ei vaan pysty. 

 

Minun päässäni uupuneet ovat yli kolmekymppisiä, töissä käyviä, päättötyönsä tehneitä hyvin menestyviä miehiä tai naisia. Ei 23 vuotiaita opiskelijoita. Se on ollut vaikeaa myöntää itselle. Oman pääni sisällä olen kamppaillut niinkin naurettavan asian kanssa, kuin sen, että ansaitsenko olla uupunut, olenko tehnyt tarpeeksi uupumuksen eteen, että olen tässä pisteessä. Noh, kai uupumuskin on saavutus, mutta surullinen sellainen. 

 

Parantuminen vie aikaa, mutta nyt tiedän, etten tee samoja virheitä uudelleen, sillä samaan jamaan joutuminen ei houkuttele sitten yhtään. 

 

Ystäväni kertoi pitäneensä lomaa elämästään tämän vuoden. Hän vaikuttaa tasapainoisemmalta, kuin koskaan sinä aikana kun olemme tunteneet. Katsoin ystävääni, sitten merelle ja totesin hiljaa mielessäni, että minä pidän välivuoden. En pidä sitä koulusta tai satunnaisista keikkatöistä, pidän sitä suorittamisesta ja itseltäni vaatimisesta, turhasta stressaamisesta ja ylikierroksista. Välivuosi starttasi kun laiva lipui satamaan. 

 

Tämä blogi kertoo siitä, miten löytää kaiken suorittamisen takaa oma identiteettinsä ja ennen kaikkea omat arvonsa. Siitä, miten sykkeet saadaan tasaantumaan ja verenpaineet laskemaan. Tässä blogissa etsitään keskittymiskykyä ja unta, pohditaan miten olla kunnianhimoinen ilman suorittamista. Lisäksi blogissa mietitään, mitkä asiat tekevät onnellisksi ja mitkä asiat pistävät vituttamaan huonokuntoisen ihon ja ruuhkabussin lisäksi. Tällainen on Välivuosi elämästä.