Antti von Ahdistus

Kun tulin tietoiseksi ahdistuksestani, annoin sille nimen. Saanko esitellä: Antti von Ahdistus. 

Antti on se, joka tulee käymään aina silloin tällöin vieläkin. Tai siis viikottain, tai noh. Päivittäin. Mutta se ei ole enää koko aikaa läsnä, niinkuin vajaa puoli vuotta takaperin. 

 

Antti pistää käteni puuskaan kun kävelen, se saa vetämään jalkani aivan kiinni itseeni kun istun ja se saa minut vähän paranoidiseksikin. Antti vie minulta elämänhalun, vähän niinkuin masennuskin. Antti aiheuttaa minulle paniikkikohtauksia, se käskee minut poistumaan ratikasta muutamaa pysäkkiä aikasemmin ja toisinaan jättää minut kotiin. Antti on ontto olo vatsassa.

 

 

Välillä minä juoksen Anttia karkuun. Menen lenkille, shoppaileaan, ostan suklaalevyn, hamstraan viisi kirjaa kirjastosta tai poltan kolme tupakkaa putkeen. Mutta nämä keinot auttavat vain hetkeksi ja oikeastaan vain pahentavat oloa.

 

Nykyään voin sanoa, että ymmärrän täysin ihmisiä, joilla on kyseenalaisia, kajoavia ahdistuksenhallintakeinoja., kuten esimerkiksi itsensä fyysinen vahingoittaminen tai rynnäkkökännien vetäminen tiistai-iltana yksin kotona kalsareissa. Olen itsekin koittanut vääränlaista fyysistä ahdistuksenhallintaa, kuten olla syömättä pari päivää putkeen. Sillä tavalla koittaa hetkeksi päästä psyykkistä pahaa oloa karkuun, kun tuntee jotakin primitiivistä kehollista tunnetta. 

 

Yleensä Antti tulee käymään silloin, kun on vähän liikaa tekemistä, kiirettä. Silloin kun mieli ei ole päässyt rauhoittumaan. Toisaalta välillä se tulee käymään ihan mitään sen suurempaa syytäkin. Silloin tulee mietittyä, että mitä vittua nyt taas. Olenko kiittämätön paska, kun ahdistus tulee tuosta noin vain, vaikka kaiken pitäisi olla hyvin. Ihan ilman mitään konkreettista syytä tulee Antti käymään ja alkaa ahdistelemaan.

 

 

Syy yleensä ahdistukselle lopulta löytyy. Ja jos ei löydy, on meditoitava, kiitettävä siitä, että kaikki on hyvin, hengitettävä rauhallisesti ja mietittävä, että nyt on hyvä. 

 

Tosin sain ahdistukselle hyvän selityksen kesällä. Se ehkä selittää, miksi joskus tulee ahdistus vaikka on hyvä olla. Nimittäin Antti von Ahdistus on se tyyppi, joka kolkuttelee silloin, kun en löydä jotakin tunnetta. Oli se sitten positiivinen tai negatiivinen tunne. 

 

Eräs erittäin fiksu, psykiatriaan erikoistuva lääkäri totesi minulle, ettei ahdistus ole tunne. Se on minun ja tunteen välissä se Antti. Antti on siis viestinviejäni minun ja tunteitteni välissä. Se tulee yleensä voimakkaana juuri ennen itkua, naurua tai kokonaisvaltaista hyvänolon tai pahanolon tunnetta. Siksi koen nyt erityisen tärkeäksi, että mietin omia tunteitani, mitä ne ovat ja mistä ne kertovat. Tunteet ovat niitä, jotka tekevät tästä elämästä lopulta rikkaampaa ja erottaa elävät elottomista.