Jotakin on kadonnut

Kun vertaan elämääni vuoden taakse, on jotakin kadonnut. 

 

Se on nimittäin taustahäly. Minulla on ollut paljon ajatuksia päällekkäin. Se on ollut sellaista ajatusten hyppelyä tasolta toiselle ilman päämäärää.

 

 

Olen ajatellut aikaisemmin, että kun paraikaa tekee jotakin, on samaan aikaan pitänyt ajatella, mitä seuraavaksi ja sitten on pitänyt olla olemassa ne plan B:t ja C:t. 

 

 

Nyt totuus on, ettei plan-varasuunnitelmia ole, sillä olen huomannut ettei lopulta mikään mene minkään suunnitelman mukaan. Eli voisi sanoa että kaikki se ”hyvin suunniteltu on puoliksi tehty”-ajatus on täyttä skeidaa. Ainakin minun kohdallani. 

 

 

Aluksi olin järkyttynyt, ettei minulla ole ollut mitään suunnitelmia. Tuntui tyhjältä. Mutta itseasiassa suunnittelemattomuus on tuonut lisää tilaa läsnäololle ja itsensä tuntemiselle, jota kautta on tullut varmuutta valinnoille, jotka ovat itseni näköisiä.

 

 

En tiedä olenko laiskistunut vai minkä takia tuntuu että elämässä on enemmän aikaa, mutta olen onnellisempi näin.  

 

 

Nykyään pystyn nauttimaan keskusteluista joita käyn ja niistä hetkistä joita jaan. Uskon (ja minulle on sanottukin) että vierelläni on helpompi olla. En tiedä johtuuko se siitä, että olen aidompi. Sen jälkeen kun jouduin näyttämään läheisilleni haavoittuvuuteni, olen joutunut riisumaan suojamuurini. Mutta itse asiassa se on tuonut kamalan paljon syvyyttä kanssakäymiseen ja ihmissuhteisiini. 

 

 

Olen huomannut itsessäni niiden piirteiden tulevan takaisin, joita minussa oli lapsena. Sellaisia piirteitä, jotka poistavat huolen huomiselta ja tuovat hetkellistä, puhdasta riemua.