Kun paloin loppuun hoitoalalla
Haluan kirjoittaa jälleen kerran yhdestä syystä burnoutiini.
Mietin pitkään, että voinko kirjoittaa aiheesta, koska silloin paljastan alan jota opiskelen.
Lyhykäisyydessään opiskelen siis terveydenhoitajaksi. Terveydenhoitajan koulutusohjelma pohjautuu siten, että ensin opiskellaan sairaanhoitajaksi ja sitten erikoistutaan terkkariksi.
Ja miksi nyt haluan kirjoittaa aiheesta johtuu täysin siitä, että viime päivien otsikot ovat käsitelleet paljon vanhustenhoitoa ja sitä, miten heitä on kaltoinkohdeltu eräässä yrityksessä. En ole työskennellyt kyseiselle yritykselle, mutta uutisen lukeminen huonosta vanhustenhoidosta ei tullut minulle mitenkään yllätyksenä.
Työskentelin itse vanhuspuolella viime kesänä. Ennen kuin sain siis burniksen. Uskon, että vanhuspuolella työskentely oli minulle laukaiseva tekijä loppuunpalamiselleni, sillä koin siellä työskennellessäni kamalaa riittämättömyydentunnetta. Kyse ei ole siitä, etten tykkäisi vanhuksista. Päin vastoin, näen monissa ikäihmisissä sellaista iäntuomaa viisautta ja kiireettömyyttä. Läsnäoloa. Mutta se, että vanhukset joilla ei ole kiire mihinkään, joutuvat katsomaan, kun hoitajilla on kamala kiire joka paikkaan, on jotenkin kamalan raastavaa.
Joka päivä sai pahoitella sitä, että oli kiire. Ihan oikeasti kiire. Lounas syötiin seisaaltaan kahviossa. Lisäksi lounas oli salaatti tai omena tai joku sellainen, joka ei kerkeä jäähtyä, jos tulee kiire jonnekin. Minulle ei tullut koskaan kuuloonkaan, että olisin jättänyt jonkun asian hoitamatta jonkun potilaan kohdalla. Lääkinnällisten toimenpiteiden ohessa hiukset kammattiin ja vaippa vaihdettiin, jos vanhus niin halusi. Minulle oli kamalan tärkeää, että jokaikinen apuatarvitseva ikäihminen pystyisi säilyttämään omanarvontuntonsa ja arvokkuutensa viimeiseen asti. Ja osalle on helvetin tärkeää se, että saa apua vessakäynteihin ja hygieniatoimiin. Enpä mä itsekään haluaisi mennä tapaamaan läheistäni, jos mulla olis kuset housussa ja hiukset sekaisin. Mutta valitettavasti joskus tai aika usein on niin, että hoitajana on joutunut priorisoimaan aika julmien asioiden äärellä. Joskus on sellainen tilanne, että hoitajana on joutunut lähtemään kesken hoitotoimenpiteen toisen potilaan luokse, sillä siellä on ollut joku akuutimpi tilanne. Mutta sitä on kovin vaikeaa selittää sille vanhukselle, jolla oli kiireettömämpi asia. Varsinkin silloin, kun tietää, että vanhus tai tämän omaiset maksavat kamalan kalliita hoitomaksuja ja silti hoito on suoraan sanottuna todella huonoa.
Ja syy, miksi hoito on huonoa, ei todellakaan johdu hoitajista, vaan niiden vähyydestä. Siis siitä, ettei aika todellakaan riitä hyvään hoitoon. Siis sellaiseen hoitoon, joka takaa inhimilliset vuodet elämän loppupäästä. Muistan ikuisesti sen hetken, kun jouduin sulkemaan huoneen oven, jonka takana oli vanhus joka veteli viimeisiä henkäyksiään. Hänellä ei ollut omaisia ja hän oikeasti kuoli yksin pitkän saattohoidon jälkeen. Se tuntui riipaisevalta. Olisin halunnut olla vierellä pitämässä kädestä tai silittämässä hänen otsaansa, kun hetki koittaisi. Olisin halunnut hoitaa kuolevan potilaan loppuun asti hyvin, mutta en voinut, koska minua tarvittiin muualla.
Syy ei ole hoitajien, osastonhoitajien tai lääkäreiden. Syy on taloudellista. Sote-uudistus edesauttaa jälleen kerran sitä, että voittoa tavoittelevat yritykset nipistävät jostakin sellaisesta, joka voi olla jollekin ihmiselle ainutlaatuista.
Otsikoissa olleen yrityksen toiminta huolettaa. Siellä ollaan pelattu vajaamitoitetulla henkilöstömäärillä ja näin ollen laiminlyöty radikaalisti potilaiden/asiakkaiden/asukkaiden terveyttä ja henkeä. Eräs kaverini oli jossakin yrityksessä sijaisena ja hän sai huomata, että hänen nimeään oli käytetty työvuoroihin, joita ei ollut ilmoitettu hänelle. Eli siis hänestä oli tehty haamuhoitaja. Näin saadaan työvoimamitoitukset näyttämään täysiltä, vaikka todellisuudessa mennään vajaamiehityksellä.
Burnikseni sai kyseenalaistamaan, olenko oikealla alalla, jos palan loppuun ”niin helposti”. Koin ammatillisen identiteettikriisin ja tunsin, ettei minulla ole lainkaan ammattitaitoa, sillä työ tuli niin vahvasti kotiin. Jotkut sanovat, että hoitotyön rikkaus on se, että kun työpaikalta poistuu, voi unohtaa koko työpäivän. Minulla se ei ollut niin. Vaikka kuinka yritin, mietin vapaa-ajallanikin sitä, kuinka jotakin jäi varmasti tekemättä ja että varmasti unohdin jakaa lääkkeet tai aivan varmasti jätin sängynlaidan alas, vaikka olin käynyt siviilit päällä vielä tarkistamassa asian.
Jouduin vaihtamaan työpaikkaa, vaikka minulle sanottiin työpaikalta, että saan palata työhön takaisin koska vain.
Vaihdoin täysin toisenlaiseen työhön, vaikka hoitotyötä teen edelleen. Tällä hetkellä olen työssä, jossa ei ole kiire. Jostain kumman syystä työt eivät tule enää kotiin. Vanhuspuolelle minua ei varmaan saa enää koskaan. Tai saa, jos tilanne kentällä muuttuu ja hoitajamääriä nostetaan huomattavasti.Sairauslomalle jääminen kesällä tuntui erityisen raastavalta myös siksi, että tunsin kamalan pahaa oloa siitä, että aiheutin lisää työvoimapulaa työpaikalleni ja näin ollen taas yhdeltä vanhukselta jäi vaippa vaihtamatta. Koska ei vain ehtinyt.