Pää pystyyn ja muita ärsyttäviä lausahduksia masentuneelle

”Mä tiedän miltä susta tuntuu”, sanoi kaverini, joka ei ole koskaan ainakaan myöntänyt olleensa masentunut. Olisi tehnyt mieli vastata, että no et vittu tiedä. Mutta en vastannut. Hän jatkoi, että nyt vaan nostat pääsi pystyyn ja niistät nenäsi. Saman keskustelun aikana hän totesi, että elämä on liian lyhyt murehtimiselle.

 

Tuntui vähän kolkolta tuon keskustelun jälkeen. Koko suru ja paskat tunteet olivat sillä sekunnilla sysätty kaksin verroin harteilleni ja kuuntelijan rooli oli muuttunut täysin neuvojan rooliksi. Ei tuntunut kivalta. Ehkä masentuneen läheisen kohtaaville olisi hyvä antaa muutamia vinkkejä: jos et osaa kuunnella, sinun ei tarvitse. Vie masentunut vaikka kävelylle tai kahville. Neljän seinän sisältä poistuminen tekee kamalan suuria ihmeitä. Makroliikkeet aiheuttavat hormonitasolla mikroliikkeitä ja saa aikaan edes pikkusen hyviä fiilareita. Tai ainakin vähentää pahaa oloa. Mutta älä vittu neuvo.

 

Masennus on vähän eri juttu, kuin depressiivinen tunne. Muistan yhdenkin hetken viime syksyltä, kun oli ollut ihan okei olo. Mutta sitten ihan yhtäkkiä puun takaa ilmestyi se musta peitto, joka kääri minut sisäänsä. Sitä ei voinut estää mitenkään. ”Yritä ajatella mukavia asioita” Ei tullut yhtäkään mukavaa asiaa mieleen. Mietin, mitä asioita ihmiset yleensä kokevat mukaviksi, mutta ne eivät tuntuneet mukavilta siinä hetkessä. Ne eivät tuntuneet miltään. Asiat, jotka olivat hyvin, muuttuivat itseäni vastaan: En minä kelpaa. En minä osaa. Ei se kuitenkaan tykkää, kunhan esittää vain. 
En uskonut itseeni. En uskonut kehenkään. 
Hoin mielessäni sitä lausahdusta, jonka terveydenhoitaja oli minulle sanonut. ”Tee itsellesi mieleisiä asioita.” Purskahdin itkuun. En yksinkertaisesti tiennyt, mistä minä tykkään. Mitkä ovat mieleisiä asioita minulle. Se tosin oli pysäyttävää ja juuri oikeat sanat.

 

 

Vaikka olen nykyään ihan hyvässä kunnossa jo, masennus tuntuu kolkuttelevan ovella aina välillä. Varsinkin silloin, kun pitäisi tehdä päätöksiä. Se on hitsin vaikeaa. Negatiivisuuden kehästä kiinniottaminen on kamalan helppoa. Varsinkin, kun tuntuu, että viuhdon itseäni kelpaamattomuuden ruoskalla päivästä toiseen. Riipun ajatuksessa, että pitäisi saada enemmän aikaiseksi ja tartun kiinni niihin keloihin, mitä en ole saanut aikaiseksi, vaikka olisin saanut kamalan paljon päivän aikana aikaiseksi. Tyytymättömyys lisää tyytymättömyyden tunnetta entisestään. Siitä tulee päätunne, vaikka asiat olisivat kamalan hyvin. Masennus vie mukanaan. Se ruokkii itseään.

 

Masennus kurittaa minua edelleen kamalan paljon. Se yhdistettynä kunnianhimoon on ihan killeriyhdistelmä. Kun yrittää samaan aikaan saada kamalan paljon aikaan, mutta ei kuitenkaan ole tyytyväinen itseensä tai saavutuksiinsa, ei ole koskaan tyytyväinen. En ole siis koskaan onnellinen. 
Yhtenä päivänä kun olin ollut koulussa ja menossa töihin ja kuuntelin kaverini selitystä siitä, miten hän on tehnyt jo kaikki koulutehtävänsä, mietin: ”Tuo on ollut jo noin tehokas ja minä en.” Siinä samassa ymmärsin vertailevani itseäni muihin sillä mentaliteetillä, että ajattelin jo valmiiksi olevani epätehokas luuseri.

 

”Se mikä ei tapa, vahvistaa.”

 

…Ei, vaan se ahdistaa.