Meditoitko sä?
”Pitäisköhän sun meditoida”, sanoi läheiseni sen jälkeen, kun olin itkenyt silmät päästäni samalla, kun olin kertonut että uni ei jumalauta tule ja että pää hajoaa ahdistuksen määrästä ja epäonnistumisen tunteesta.
Läheiseni toteaminen meditoimisesta pisti vituttamaan. Niin pisti myös vituttamaan toisen läheiseni ehdotus siitä, että ehkä minun pitäisi mennä kiitollisuusterapiaan. Kiitollisuusterapiaehdotus synnytti minussa jumalattoman syyllisyydentunteen. Sellaisen, että niin, olenko minä sitten vielä kiittämätönkin, kun en osaa olla onnellinen puhtaasta vedestä, neljästä toimivasta raajasta ja siitä, että on katto pään päällä. Mietin masennustani ja aloin epäillä itse, että olenko vain länsimaalainen keskiluokkainen kiittämätön kakara, jota ei nyt vain huvita.
Paniikinomaisen järkytyksen keskellä yleensä ”järkevät neuvot” eivät auta. Yleensä ne vain pahentavat paniikkia, sillä hyviä neuvoja ei juuri siinä tilanteessa pysty järjellä ajattelemaan. Tunne hallitsee.
Käytettyäni neljää eri nukahtamislääkettä ja melatoniinia tuloksetta, aloin pohtimaan että se vika on minun ajatuksissani, että en voi nukahtaa. Päässä pyörivät kelat niin voimakkaana, ettei Nukkumatti mahdu ajatusten väliin. Ymmärsin, että en osannut pysähtyä hetkeen, enkä rauhoittua. En osannut nollata ajatuksiani ja keskittyä rentoutumiseen. Elin tulevaisuudessa tai menneisyydessä. Murehdin, olenko masentunut ikuisesti ja samalla mietin niitä seikkoja, mitkä olivat tehneet minusta masentuneen. Näiden kahden ajatuksen välille jäi kuilu, joka oli nykyhetki. Se hetki, jota hengitän ja se hetki, jossa juuri olen. Pahinta oli, kun oli ottanut nukahtamislääkkeen, eikä siltikään pystynyt nukahtamaan, mutta tajusi että pää on täysin sekaisin kemiallisista aineista. Se järkytti minua ja sai etsimään muita vaihtoehtoja, kuten sitä perkeleen meditaatiota.
Aloin kuuntelemaan Ekhart Tollen Joy of Being – kirjaa, sillä se oli ollut lukulistallani jo pidemmän aikaa ja toiseksi, siitä voisi oppia jotakin läsnäolosta ja rauhoittumisesta. Kuuntelin Tollen kirjaa, kun kävelin pitkin kesäistä Helsinkiä iltaisin ja samassa huomasin, että kävely tuntui kovin meditatiiviselta. Tollen kirjaa lukiessani huomasin, että minun oli helppo keskittyä siihen hetkeen. Ymmärsin, ettei meditaation tarvitse olla lattialla lootus-asennossa istumista. Se voi olla tiskaamista, kävelemistä, makaamista tai suihkun alla seisomista. Seksi on meditatiivista ja siinä vasta läsnä pitää ollakin, sillä siitä ei nauti, jos miettii omia vatsamakkaroitaan tai sitä, mitä sen jälkeen pitäisi tehdä.
Olen paradoksaalisesti saanut huomata, että mitä enemmän olen läsnä tässä hetkessä, sitä tarkemmin myös tulevaisuuteni haaveet ovat muotoutuneet. Tässä hetkessä oleminen on antanut minulle mahdollisuuden tutkia, kuka minä oikeasti olen ja mitä minä haluan. Läsnäolo on saanut minut ymmärtämään ne asiat, jotka ovat minulle itselleni tärkeitä. Toisinaan huomaan, että en pysty keskittymään johonkin asiaan täysin. Alan miettimään lopputulosta tai tekemisen kautta saatavaa välillistä tai välitöntä hyötyä. Tämä saa minut miettimään, teenkö sitä asiaa itseni vuoksi ja onko asialla oikeasti merkitystä minulle.
Usein unettomuus liittyy riittämättömyyden tunteeseen. Siihen, että alan pohtimaan olenko tehnyt tarpeeksi päivän aikana. Tekemättömät asiat tai asiat joita pitäisi tehdä riivaavat ajatuksia. Toiset lausuvat iltarukouksen nukkumaanmennessään tai jotakin sellaista. Minä lausun oman mantrani: ”En voisi olla missään muualla kuin tässä ja nyt minä saan nukahtaa”.Yksinkertaista ja ehkä tekopyhältä kuulostavaa, mutta minua se on auttanut paremmin kuin Imovane, Mirtatzapiini, Dormix, Ketipinor, Melatoniini tai Atarax.
Nyt olen kiitollinen hyvin nukutusta yöstä ja niistä läheisistä, jotka neuvoivat minua meditoimaan ja olemaan kiitollinen niin, että pisti vituttamaan.