Elokuussa tekee mieli tavata miehiä

Olen varmaan ainoa, joka tykkää elokuusta. Vaikka elämäni rullaa tällä hetkellä kamalalla kiireellä koulun, töiden, työharjoittelun ja muiden syksyn säätämisten ohella, on ilmassa silti ripaus kesää jäljellä. Elokuussa on mielestäni jotakin sellaista käsinkosteteltavaa seesteisyyttä ja kauneutta, joka saa minut hyvälle tuulelle aamuisin. Ei enää kesä, muttei vielä syksykään. Elokuu saa minut tuntemaan, että on hyvä näin, että kiireestä huolimatta ei ole kiire ja että kaikki järjestyy.

Rehellisesti sanottuna toisinaan on kyllä kamalan yksinäinen olo. Siis sellainen fiilis, että kaipaisi toisen kainaloon, mutta olen huomannut ettei kuka vaan käy. On kivoja miehiä, mutta ei sellaista, joka sävähdyttäisi. Viimeisin sävähdyttäjä tuli vastaan viime viikonloppuna, mutta hän oli vain käymässä Helsingissä ja välimatkaa kotiemme välillä on 500 kilometriä. Tuli haikeus. Ovatko kaikki minulle hyvät sinkkumiehet sitten jossakin muualla kuin Helsingissä?

Tuntuu, että Tinder-miehiä olisi jonoksi asti, muttei kehenkään jaksa tutustua kunnolla, enkä jaksa harrastaa mitään seksitreffejä. Kaipaan yhteyttä ja intohimoa, vaikka olen ollut vielä lyhyen aikaa sinkku. Olen huomannut, että katselen itseäni paljon vanhempia miehiä, sillä heidän kanssaan tuntuu synkkaavan jotenkin paremmin. He ovat varmoja itsestään, mutta sillä tavalla vaatimattomalla ja eleettömällä tavalla. Ehkä siksi, että suurin osa heistä on kulkenut jo elämää pidemmän aikaa ja monien mutkien kautta he tietävät mitä haluavat. Muutaman itseäni vain pari vuotta vanhemman pojan/miehen kanssa ollessani tekemisissä huomaan, että he ovat kovin takertuvaisia. Tuntuu, että heillä on paljon suurempi pesänrakennusvimma, kuin naisilla. Tai siis ehkä sitten suurempi kuin minulla.

Olen tuijotellut koiranpentuani kaiken vapaa-aikani. Sen kouluttaminen on juurruttanut minua lähemmäksi maata. Kyseinen pieni luonnonkappale tekee mitä haluaa ja nauttii tekemisestään, tuntematta häpeää tekemisistään.