Entäs jos olenkin yksi heistä?

Alhaisesta syntyvyydestä toitotetaan kokoajan. Media on täynnä sitä, miten syntyvyys laskee. Ja se on pääasiassa naisten asia. Syitäkin on heitetty: väärä kumppani, ei kumppania, epävarma työtilanne, lasta ei halua, lasta ei tule, ilmastonmuutos, hormoonit..

Minä haluan lapsia. Tai ainakin toivon. Olen jo valmistautunut henkisesti siihen, että talous tulee olemaan kuralla, vauva rinnalla ja hermot riekaleina. Mutta minä olen valmis siihen. Koska haluan saada joskus lapsen. Samaan aikaan kuitenkin mietin, että aika on täysin väärä tällä hetkellä. Minulla on opintolaina, pieni asunto, tutkinto kesken ja ei suhdetta. Mikään siis, mikä antaisi hyvän pohjan tulevalle lapselle ei ole hyvin. Kuka nyt tällaiseen tilanteeseen vauvan haluaisi?

Siksi olenkin miettinyt, että entäs jos olenkin yksi heistä? – Ikuisesti lapsettomista?

Kun kerron lapsihaaveistani, saan usein tylyksi vastaukseksi, että sullahan on vielä ainakin 10 vuotta hyvää aikaa hankkia lapsi. Tavallaan se on lohduttavaa kuulla, mutta silti ei. 10 vuotta menee aika äkkiä. Täytän 25 seuraavaksi ja mietin, että eipä siitä riparistakaan kamalan pitkä aika ole, vaikka paljon on tapahtunutkin. Lisäksi minua (puolta)vanhemmat ihmiset aloittavat sen saman virren: matkustele, tee töitä ja nauti nyt elämästä, kun voit keskittyä vain itseesi. Sinulla on myöhemmin aikaa perustaa se perhe.

Minulle kelpaa ihan tavallinen, keskiluokkainen perhe-elämä. Ei minun tarvitse hypätä benji-hyppyä ja matkustaa maailma ympäri, ennen kuin voin ottaa kierukkani pois.

Olo on ristiriitainen. Sillä samaan aikaan, kun toiset keski-ikäiset kertovat minulle, että minun kuuluisi lisääntyä, toiset kuiskivat korvaani, että nauti nyt elämästäsi ensin. Loppuuko elämästä nauttiminen siinä kohtaa, kun raskaustesti näyttää kahta viivaa? Luulenpa, että ei ainakaan minun kohdallani.