Kaverikonmari

Koin hiljattain kaverieron. Minä halusin erota ystävästäni elämäni ensimmäistä kertaa. Olen yleensä tottunut siihen, että kavereita tulee ja menee, mutta ystävät pysyvät. Olen ollut sellainen konfliktienvälttäjä ja tottunut nielemään itselleni ei niin mukavat asiat ystävyyssuhteissa myöntyen toisen tahtoon jos niikseen on ollut. Mitä enemmän olen oppinut ymmärtämään rajojani ja arvostamaan itseäni, ymmärsin että eräs ystävyyssuhteeni ei ole terveellä pohjalla. Pidin tästä ihmisestä kovin, mutta jollain tasolla arvomme ja myötäelämisenkulttuurimme eivät kohdanneet. Se sattui tajuta.

 

 

 

Oma filosofiani terveisiin ystävyyssuhteisiin on se, että se on jollain tasolla tasavertaista. Kun toisella menee huonosti, toista tsempataan. Ja sitten taas niinä hyvinä hetkinä iloitaan toisen puolesta, vaikka itsellä menisi päin persettä. Ymmärsin, että tällaista ei ollut kyseisessä ystävyyssuhteessa. Se alkoi hiljalleen. En saanut olla iloinen uudesta asunnostani hänen seurassaan tai en saanut olla surullinen. Minä kelpasin silloin ystäväksi, kun ex-ystäväni kaipasi eron keskellä yösijaa ja lohduttajaa. Minä kelpasin silloin ystäväksi, kun hän halusi lähteä bailaamaan kanssani ja juhlimaan hänen saavutuksiaan. Toisinaan olin se tyyppi, joka maksoi ruuat ja pyyteli anteeksi ravintolan henkilökunnalta ex-ystäväni ylimielistä käytöstä. Jälkeenpäin mietittynä olin kuin varjo hänen loistonsa takana. Ymmärsin, että minä tunsin ex-ystäväni perinpohjaisesti, mutta hän ei tuntenut minua lainkaan, sillä keskustelumme kääntyivät aina häneen. Kun kerroin ex-ystävälleni jääneeni sairaslomalle ja olevani uupunut, hän katosi. Emme viestitelleet kuukauteen. Tätä ennen olimme viestitelleet päivittäin ja nähneet välimatkan vuoksi ainakin kerran kuukaudessa. Hän otti minuun yhteyttä taas, kun kaipasi kipeästi neuvojani ja kuuntelijaa. Emme puhuneet masennuksestani ja uupumuksestani sanallakaan, vaikka koitin ottaa asiaa puheeksi jossain vaiheessa. Hän oli kuin mitään ei olisi tapahtunut ja minä yritin soljua aluksi siihen mukaan. 

 

Paskamyrsky syntyi, kun nostin kissan pöydälle. Kerroin hänelle, että tunnen oloni huonoksi hänen seurassaan, enkä näe tulevaisuutta ystävyydellämme. Paskaa todellakin lensi tuulettimeen, mutta oloni oli helpottunut. Hän ei halunnut keskustella asiasta kanssani rakentavasti, vaan lähti etsimään syyllistä, vaikka syy oli meissä molemmissa. Tajusin, ettei ystävyydellemme tulisi kaunista loppua, eikä sitä voinut vain hiivuttaa pois. 

 

 

Parin viimeisen kuukauden aikana olen tiputellut yhteydenpitolistoilta ihmisiä aivan täysin. Tähän ehkä yksi suurin muuttuja on ollut se, että poistin Snapchatin ja poistuin muutamasta Whatsappin ryhmächatista. Ihan vain siksi, etten kokenut niistä olevan itselleni sen suurempaa hyötyä tai iloa. Lähinnä vain velvollisuudentuntoa ja stressiä. Lisäksi huomasin, että ainoa yhteydenpitoväylä joidenkin ihmisten kanssa oikeasti oli vain Snäppi tai se sekava ryhmächat joka pääosin koostui vain meemeistä tai turhasta jorinasta. Ketään ei kiinnostanut mitä toiselle kuuluu oikeasti ja ketään ei kiinnostanut kertoa omia kuulumisiaan. Mietin, onko elämäni oikeasti niin tylsää, että minun pitää tappaa aikaa lorvimalla puhelimellani. Mieluummin keskityn läsnäoloon, olin sitten yksin tai ystäväporukan keskellä. Minulle se antaa enemmän.

 

 

Olen tullut siihen johtopäätökseen, että aikani ei riitä useiden ihmissuhteiden ylläpitämiseen. Niin sanotut ”turhat kaverisuhteet” tuntuvat vain kuormittavan omaa oloa. Syy tähän on se, etten pysty olemaan rennosti. Olenkin päättänyt, että panostan läheisiini. Käytän aikani niihin ihmisiin, jotka todella merkkaavat elämässäni ja niitä on kourallinen. Tämä kourallinen on kovin tärkeä. Nämä ihmiset ovat sellaisia ihmisiä, joiden seurassa ei tarvitse jännittää. Heidän seurassaan voi olla hiukset pystyssä rönttöverkkarit jalassa, eikä tarvitse hävetä sitä, jos on vallannut koko sohvan. Nimittäin se oikea tyyppi tulee ja sanoo, että hei hilaas se persees vähän tiiviimpään, niin hänkin mahtuu. 

 

Kaverikonmaritus kuulostaa kovin raadolliselta ja ihmisten esineellistämiseltä, mutta toisinaan elämään jää roikkumaan sellaisia ihmisiä, joita tapaa velvollisuudentunnon vuoksi. Olen miettinyt, haluaisinko minä tavata ihmistä, joka tapaa minut velvollisuudentunnosta. Vastaus on ei. Siksi koen kaverikonmarituksen reiluna kaikkia osapuolia kohtaan. Se on kaikkien ajan ja mielenterveyden säästämistä.