Kriisi 30

”Niin, sulla taitaa nyt olla sellainen kolmenkympin kriisi”, lääkäri sanoi minulle työpöytänsä takaa.

”Niin, mä oon kakskytkolme”, sanoin ja katsoin lääkärin olkapään ohitse ikkunasta, jossa kesäpäivä oli kuumimmillaan. 

Lääkäri köhäisi ja katsoi tietokoneensa ruutua ja tarkisti näytöltä selkeästi ikääni. Häntä alkoi hymyilyttämään, mutta koitti korjata hymyä kasvoiltaan vakavalla ilmeellä. 

 

Kriiseistä puhutaan paljon. Niistä puhutaan kahvipöydissä, suhistaan työpaikoilla ja niitä salataan. Itselläni kriisistä tulee mieleen vain jokin onnettomuus, jossa on tapahtunut jotakin niin ennalta-arvaamatonta, että kaikki palaset loksahtavat pois paikoiltaan. Siksi haluan itse kutsua kriisiä siirtymävaiheeksi, niin kuin joskus viisas psykologian lehtorini on minulle sanonut. 

 

 

Minä päädyin kriisiini uupumalla. Uupumus sai kyseenalaistamaan sen, mitä minä oikeasti elämältäni haluan ja mitkä ovat niitä toimintatapoja, joita haluan elämässäni säilyttää. Kriisi pelästytti minut, sillä olin aina tottunut pärjäämään ja nyt tuntui siltä, etten pärjäisikään. Aloin miettimään, voisiko jotenkin tätä tilannetta lakaista vain maton alle ja jatkaa samalla meiningillä kuin aiemmin ja koittaa vain selvitä kaikesta suorittamalla ja rynnimällä paikasta toiseen eteenpäin. Mutta ei, jokin oli pääni sisällä niin paljon muuttunut, että hälytyskellot kilisivät korvieni välissä yhtä rasittavaan sävyyn kuin Johanneksen kirkon kellot darra-aamuna. Kaiken sumun keskellä tajusin, että kaikki ei ole ihan ok. 

 

 

Olen käynyt elämässäni aikaisemminkin pienimuotoisempia kriisejä. Sellaisia peppukriisejä, vartalokriisejä, vaatekriisejä, hiuskriisejä, tissikriisejä ja  ihokriisejä. Sellaisia, jotka eivät anna vastauksia lopulta mihinkään. Nämä pienimuotoiset arjenkriisit ovat yleensä olleet sellaisia kriisejä, joilla on kyseenalaistettu sitä, että kelpaanko minä muille sellaisena kuin olen. Ne ovat olleet suuremmassa mittakaavassa helvetin pieniä, mutta ovat lopulta kuiskauksia siitä, että jokin on vialla omassa minäkuvassa.

 

 

Mutta tämä kriisi on erilainen. Tämä kriisi on sellainen, jossa olen joutunut miettimään kelpaanko itselleni. Olenko sellainen ihminen, joka haluan olla ja teenkö asioita itseäni varten vai täysin muiden odotuksesta. 

Nyt kolme kuukautta myöhemmin asiat tuntuvat selkeytyneen. Ehkä se johtuu siitä, että väsymyksestä johtunut sumupilvi on kadonnut tai siitä, että olen löysännyt lankoja käsistäni ja luopunut turhista langoista. Se, että on antanut itselleen luvan ettei kaikesta tarvitse suoriutua ja että on täysi oikeus tuntea asioita ja näyttää tunteensa, on ollut helpotus. Siihenkin ilmeisestikin tarvitsee antaa itselleen lupa. Jälkeenpäin katsottuna kriisini todellakin tuntuu siirtymävaiheelta, jossa asiat muuttuvat pala ja päivä kerrallaan.